kuinka villihevonen kesytetään

Vietin koko viime torstain P:n kanssa - meillä oli rentoa ja mukavaa, taas kerran. Mitään "erityistä" ei tapahtunut, eikä mulla kyllä totta puhuen tälläkään kertaa ollut odotuksia; olen ajatellut, että asioiden on parempi tapahtua nyt hitaasti. Aiemmin painoin kaasun aivan liian pohjaan aivan liian nopeasti ja, no, lopputuloshan ei ollut toivotunlainen.

Tiesin P:n lähtevän heti perjantaiaamuna työmatkalle, enkä yllättynyt, ettei hänestä kuulunut pariin päivään pihaustakaan. Tuttu alakulo hiipi takaraivon perukoilta vahvasti tietoisuuteni viikon vaihtuessa ja pohdin, olinko P:n ajatuksissa lainkaan - mutta kuinka ollakaan, maanantai-iltapäivänä puhelimeeni kilahti sympaattinen selfie lyhyen viestin kera. Tuntui, että mun sydän oli revetä liitoksissaan. Selfiethän on sinänsä vanha ja arkinenkin juttu, mutta P on tällaisista asioista todella tarkka eikä käytännössä koskaan ota itsestään kuvia saati lähetä niitä kenellekään. Pienessä viestissä oli valtavasti merkitystä.

Seuraavan kerran me tavataan vasta joulun jälkeen, sillä kumpikin ollaan tahoillamme aika kiireisiä. Tällainen väljyys sopii mulle tässä hetkessä hyvin; ehkä pysyn nyt itsekin matkassa tunteiden ja ajatusteni kanssa. (Pysyisinkin...) Ja ennen kaikkea, P saa pähkäillä miltä kaikki hänestä tuntuu. Mitä tämä sitten onkaan. Ehkä uskallan jo varovasti olettaa, että P:llä on tunteita mua kohtaan?

Maaperän tunnustelu P:n kanssa on tuonut mieleeni toistuvasti muistoja nuoruudesta, kun touhusin enemmänkin hevosten kanssa ja opettelin erityisesti pyöröaitaustyöskentelyä. Kyseisestä työskentelystä on hieman erilaisia koulukuntia, mutta itse omaksuin tavan jossa hevonen liikkuu aitauksessa vapaasti ja paineen lisäämisen tahi vähentämisen kautta viestitään hevosen kanssa. Aina aika ajoin minusta tuntuu, kuin olisin jälleen keskellä pyöröaitausta ja P on sen laitamia pitkin laukkaava villihevonen. Juuri kun luulen hevosen olevan rauhoittumassa, se säikähtääkin jotakin ja säntää kauemmas. Käännän katseeni pois, vähennän painetta ja hetken kuluttua kuulen kuinka hevosen laukka tasaantuu ravin kautta käynniksi, askeleiden lähestyessä minua. Vain huomatakseni, että kääntyessäni jälleen hevosta kohden, se kavahtaa ja vetäytyy kauemmas.
Voi olla, että sinnikkään lempeydenkään avulla kaikki yritykseni lähentyä P:n kanssa kaatuvat omaan mahdottomuuteensa, mutta vielä en suostu poistumaan aitauksen keskeltä. Me molemmat tarvitsemme aikaa ja tilaa, ennen kaikkea jotta turvallisuuden tunteella olisi edes mahdollisuus rakentua.

Olen aivan poskettoman polvillani tämän villihevosen edessä.

sinkkuusväsymystä

Ylihuomenna olisi tapaaminen (tai treffit, niin kuin mun romanttinen höttöpuoli haluaisi ajatella), mutta P:stä ei ole kuulunut mitään sitten viime perjantain. Ei hänestä kai olisi syytäkään kuulua; tiedän P:n olleen viikonlopun miespuolisten kavereidensa kanssa ja alkuviikon tiiviisti töissä. Näille huoliajatuksille ei vain oikein voi mitään. Yhtenä hetkenä pyrin suojautumaan välinpitämättömyydellä - "en mä miestä tarvisi muutenkaan" - ja toisena regressoidun jonnekin kauas menneisyyteen viisivuotiaan tasolle - "miks kukaan ei rakasta mua". Jospa torstai olisi toivoa täynnä, kaikesta huolimatta.

Olen miettinyt aika paljon, millaista tässä iässä (vihaan tuota sanaparia niin paljon) tapailun tai seurustelun kuuluisi olla. Kysymys on jo sellaisenaan helvetin tyhmä; ihan kuin ihmissuhteille olisi olemassa normit, joiden sisään vain on mahduttava. Sellaisiakin kulttuureja toki on, mutta en avaa sitä Pandoran lipasta ollenkaan. Jokaisella on omat, yksilölliset tarpeensa aina läheisyydestä lähtien, mutta mun on todella vaikea tavoittaa mikä on toimivan aikuisen tarvetta ja mikä jotakin aivan muuta, enemmänkin traumatisoituneelta puolelta kumpuavaa. Toisin sanoen, en tiedä mistä on tarkoituksenmukaista ahdistua ja mistä ei. Minkälaista kommunikaatiota toivon ja tarvitsen toiselta osapuolelta? Mikä on "sopiva" määrä läheisyyttä, sen olematta ripustautumista? Mikä on toisen aidosti huonoa käytöstä, milloin taas omaa ylitulkintaani? En edes tiedä, onko näihin mahdollista saada vastausta ennen kuin todella olen jonkun ihmisen kanssa yhdessä. Edes tapailuasteella. Samaan syssyyn koko toteamus on masentava; ei ole mitään takeita sille, että mun elämääni koskaan tulisi enää yhden ainoata kumppanikandidaattia. P:n haluaisin laskea sellaiseksi, mutta mun on vaikea uskoa, että niin kävisi. 

Edelläkin kuvatuista syistä lähestyvä joulu tuntuu erityisen raskaalta. Olen vuosi vuoden perään toivonut, ettei mun tarvitsisi viettää tätä(kään) joulua yksin, mutta yksin sen on kuitenkin joutunut kuluttamaan. Niin näyttää käyvän myös tällä kertaa. Toki, mulla on sisaruksia ja tapaan heitä joulunpyhinä, mutta heidän perhejoulujensa keskeltä hiljaiseen kotiin palaaminen tuntuu aina pieneltä kuolemalta. Vielä joitakin vuosia sitten mun sinkkuudesta vitsailtiin hyväntahtoiseen sävyyn; että ehkä jossain kohtaa minäkin tuon yhteiseen joulupöytään jonkun kivan kaksilahkeisen. On kirvelevää huomata, että nuokin vitsit ovat hiljalleen haalistuneet - samaan tahtiin oman toivoni kanssa, jos oikein haluaa piehtaroida itsesäälissä. Tottakai pyrin muistuttamaan itseäni sinkkuuden hyvistä puolista, oli kyse sitten arjesta tai pyhistä, mutta ajan oloon sitä alkaa väsyä jatkuvaan tsemppaamiseen ja positiivisuuden kaiveluun sieltäkin missä sitä ei edes ole. 

Kaikessa yksinkertaisuudessaan: en jaksaisi enää olla sinkku. En päivääkään.

vankilavierailu ja sekalaisia kuulumisia

Kävin tapaamassa eksää avovankilassa.

Portista sisään, henkilökohtaiset tavarat kaappiin ja siirtyminen päiväsaliin.

Hetken odotus, kunnes tutut kasvot ilmestyivät ovenrakoon.

Tuntui, kuin koko sieluni olisi käpertynyt haltioituneelle kerälle päästyäni karhumaiseen syliin; syliin, jossa olin viettänyt niin monta vuotta kauan aikaa sitten. Vaihdoimme kuulumisia, nauroimme, hieman itkimmekin ja lopulta erosimme haikein mielin sovittuamme uudesta tapaamisesta vielä tämän vuoden puolella. Oli ilo nähdä kuinka hyvin eksä voi, ympäristöstä huolimatta. Kertomukset vankilan arjesta eivät juurikaan poikenneet kuvitelmistani, joskin suljetun vankilan olosuhteet ja vankien kohtelu kuulosti hyvinkin kyseenalaiselta. Eksä oli onneksi säästynyt kyykyttämiseltä ainakin suurimmalta osin, mutta erilaiset alistamisen ja nöyryyttämisen keinot tuntuivat olevan arkipäivää.

Kotiin ajellessani annoin mieleni vaellella eksän ja mun yhteisessä historiassa. Vaikka en koskaan voi unohtaa suhteemme hirvittäviä käänteitä, ei mikään poista sanatonta yhteyttämme. Ennen eksää en uskonut sielunkumppanuuteen tai rakkauteen ensi silmäyksellä; sittemmin olen usein pohtinut kuinka etuoikeutettu olen, että sain muuttaa tuota käsitystä. Kuulosti siirappisen väritetyltä tai ei, välillemme muodostui täydellinen ymmärrys ensitapaamisemme ensimmäisestä sekunnista alkaen. Sitä on yksinkertaisesti mahdotonta selittää sellaiselle, joka ei ole vastaavaa koskaan kokenut. Rakastan eksää edelleen tavalla, jota en usko kokevani kenenkään muun kanssa loppuelämäni aikana. En toisaalta ajattele, että minun tarvitsisikaan; ehkä en edes halua.

***

P:n kanssa asiat ovat kuta kuinkin entisellään, lämpömittarin värähdellen ehkä hieman plussan puolella. Sovimme, että vietämme tulevan torstain yhdessä ja odotan sitä tottakai kuin kuuta nousevaa. P on jälleen hakeutunut hieman lähemmäs töissäkin; yhteisissä palavereissa jaamme katseita ja hymyjä, ja kuukausien tauon jälkeen P hakeutui eräänä iltapäivänä mun toimistoonkin. P:n oma tutkijainhuone sijaitsee eri rakennuksessa, eikä hänellä ole käytännössä mitään ammatillista tarvetta vierailla mun tontilla yleisesti ottaen. P:n käynnin syy oli enemmän tai vähemmän ohut ja hän jäikin loppujen lopuksi juttelemaan niitä näitä. Toki, yritän edelleen jarrutella ajatuksiani ja muistuttaa itseäni, että ihastumisestani johtuen olen taipuvaisempi näkemään sellaistakin mitä ei ole.

***

Sairastuin flunssaan eilen ja tuumailin tämän olevan sopiva hetki jättää myös hormonit hetkeksi hyllylle. En odota kovinkaan innolla tyhjenevää kroppaa ja laskevia voimatasoja, mutta toisaalta tilailin jo uusia hormoneja kevään karkeloita varten, joten suuntaan ajatuksiani enemmänkin tulevaan kuin tähän hetkeen. Alkuvuoden tavoitteena olisi saada selkään lisää leveyttä ja vatsalihaksiin paksuutta; sen jälkeen olisi jo aiemmin mainitsemani dieetin paikka. Kesäkunto ei ole ollut mulle enää vuosiin mikään juttu, mutta onhan siinä käytännöllinen puolensa; mieluummin kuljen tyytyväisenä vähemmissä vaatteissa kuin verhoan itseäni.

milloin nämä kyyneleet loppuu

Viime yö - ja lopulta aamukin - meni pitkästä aikaa valvoessa ja itkiessä. Aluksi itkin P:n aiheuttamia sydänsuruja, jossain kohtaa aloin itkeä häpeää siitä että tämän ikäinen emäntä itkee miehen takia. Mun ei pitäisi. Mun ei missään nimessä pitäisi. Ei näillä kilometreillä, ei tällä elämänkokemuksella eikä varsinkaan oman itsearvostuksen takia. Mun ei kuuluisi olla pisteessä, jossa annan kohdella itseäni näin.

Mitään traagista tai dramaattista ei ole sattunut, mutta kuten jo edellisestä postauksesta saattoi tavoittaa, traumahaavat on auenneet eikä olo ole kovinkaan kummoinen. P on jälleen vältellyt viesteihin vastaamista ja perui myös tulevalle viikolle sovitun tapaamisen. Ehkä mun pitäisi rivien välistä ymmärtää, etten ole P:n prioriteettilistalla kovinkaan korkealla - tai jos välttelykäyttäytymisen syy on jokin aivan muu, P:n tulisi se osata sanoittaa. Vaikka olisin hänelle pelkkä (työ)kaveri.

Tapasin tänään hyvää ystävääni, jonka kanssa keskustelin aiheesta lyhyesti. Kuvailin, kuinka koen suunnatonta epäonnistumisen häpeää ihmissuhteiden osalta; huomaan myös alkaneeni kyseenalaistaa käsitystä itsestäni. Näenkö itseni aivan vääristyneesti, kun tulen toistuvasti torjutuksi? Paljastuuko minusta jotakin poikkeuksellisen vastenmielistä ja rumaa ihmisten tutustuessa minuun paremmin, ja sen vuoksi kääntävät selkänsä? Mikä minussa on pielessä?

Olen väsynyt pettymään ja itkemään. Haluaisin muistaa, millaista on kun joku todella ilahtuu näkemisestäni ja kaipaa luokseni. En enää tavoita noita mielikuvia.

kuinka tyhjennän mun kivireen

Mulle alkaa pikku hiljaa realisoitua kuinka raskas tämä vuosi oikeastaan on ollutkaan. Elämän eri osa-alueet ovat kaikki haastaneet omilla tavoillaan, mutta ihmissuhteiden monimutkaisuudet on löytäneet aivan uusia tasoja - noiden monimutkaisuuksien tapahtuen vain ja ainoastaan oman mieleni uumenissa.

Kymmenisen vuotta sitten minut repäistiin yhdessä hetkessä rakastetusta puolisosta petetyn ja jätetyn rooliin. Vaikka pettäminen oli jo itsessään äärimmäisen satuttavaa, piti se sisällään useita muitakin raastavia elementtejä; toinen nainen oli hyvä ystäväni, salasuhde oli kestänyt useamman vuoden ja noiden vuosien varrella pettäjäpuolisoni oli rakentanut kokonaan uuden perheen, lapsia myöten. Sanomattakin lienee selvää, että tällainen on aika traumatisoivaa. Arvelin jo tuolloin, että asioiden käsittely ei tapahdu hetkessä ja sittenkin kun olen käsitellyt tapahtuneen yksikseni, tietyt asiat nousevat pintaan vasta uuden kumppaniehdokkaan kohdalla.

Olin erittäin oikeassa.

On kulunut lähes vuosikymmen, että olen kyennyt ihastumaan uudelleen - ja se, että olen ihastunut juuri P:n kaltaiseen ihmiseen on toki herättänyt lukuisia kysymyksiä. Yritänkö korjata mennyttä rakentamalla erotilanteen uudelleen ja pyrkimällä siten ottamaan haltuun traumaattisen kokemuksen? Koenko P:n turvallisena vain siksi, että hän pitää minut etäällä? Olenko ollut aiemmin niin hyväksikäytetty ja nujerrettu, etten enää edes kykene vaatimaan ihmisarvoista kohtelua?

P ei kohtele minua huonosti, tavallaan. Hän pysyttelee edelleen etäisyyden päässä, antaen ajoittain ymmärtää jotakin - vain vesittääkseen hetken kuluttua koko vaikutelman. En tiedä, olenko hänelle keskivertokaveria kummempi tapaus. Se, että asetan itseni toistuvasti alttiiksi torjutuksi tulemiselle - saman ihmisen toimesta - on äärimmäisen kuluttavaa, sillä joka kerta, kun P vetäytyy radiohiljaisuuteen (kuten nyt), elän hylätyksi tulemisen kokemukset uudelleen. Traumataustani ei ole P:n vika; en voi vaatia häntä täyttämään ääretöntä tyhjiötä, jonka aiemmat kokemukset minussa synnyttivät. Jos en raahaisi perässäni tätä tunteiden kivirekeä, en usko, että P:n käytös hetkauttaisi minua sen kummemmin; todennäköisesti kohauttaisin olkiani ja tuumaisin jotta ans kattoo ny. Sen sijaan seilaan jatkuvasti alivireydestä ylivireyteen - tuntuu, kuin tekisin pienimuotoista kuolemaa suurimman osan päivästä.

En haluaisi uskoa, että olemme koskaan peruuttamattomasti rikki. Toipumista ja tervehtymistä, haavojen umpeutumista ja viime kädessä arpeutumista voi tapahtua. Viime aikoina minusta on kuitenkin aivan liian usein tuntunut, kuin olisin murtunut. Murentunut. Kadottanut itseni hiekanjyväsiin, joista ei saa kasattua mitään inhimillistä saati toimivaa.