Ylihuomenna olisi tapaaminen (tai treffit, niin kuin mun romanttinen höttöpuoli haluaisi ajatella), mutta P:stä ei ole kuulunut mitään sitten viime perjantain. Ei hänestä kai olisi syytäkään kuulua; tiedän P:n olleen viikonlopun miespuolisten kavereidensa kanssa ja alkuviikon tiiviisti töissä. Näille huoliajatuksille ei vain oikein voi mitään. Yhtenä hetkenä pyrin suojautumaan välinpitämättömyydellä - "en mä miestä tarvisi muutenkaan" - ja toisena regressoidun jonnekin kauas menneisyyteen viisivuotiaan tasolle - "miks kukaan ei rakasta mua". Jospa torstai olisi toivoa täynnä, kaikesta huolimatta.
Olen miettinyt aika paljon, millaista tässä iässä (vihaan tuota sanaparia niin paljon) tapailun tai seurustelun kuuluisi olla. Kysymys on jo sellaisenaan helvetin tyhmä; ihan kuin ihmissuhteille olisi olemassa normit, joiden sisään vain on mahduttava. Sellaisiakin kulttuureja toki on, mutta en avaa sitä Pandoran lipasta ollenkaan. Jokaisella on omat, yksilölliset tarpeensa aina läheisyydestä lähtien, mutta mun on todella vaikea tavoittaa mikä on toimivan aikuisen tarvetta ja mikä jotakin aivan muuta, enemmänkin traumatisoituneelta puolelta kumpuavaa. Toisin sanoen, en tiedä mistä on tarkoituksenmukaista ahdistua ja mistä ei. Minkälaista kommunikaatiota toivon ja tarvitsen toiselta osapuolelta? Mikä on "sopiva" määrä läheisyyttä, sen olematta ripustautumista? Mikä on toisen aidosti huonoa käytöstä, milloin taas omaa ylitulkintaani? En edes tiedä, onko näihin mahdollista saada vastausta ennen kuin todella olen jonkun ihmisen kanssa yhdessä. Edes tapailuasteella. Samaan syssyyn koko toteamus on masentava; ei ole mitään takeita sille, että mun elämääni koskaan tulisi enää yhden ainoata kumppanikandidaattia. P:n haluaisin laskea sellaiseksi, mutta mun on vaikea uskoa, että niin kävisi.
Edelläkin kuvatuista syistä lähestyvä joulu tuntuu erityisen raskaalta. Olen vuosi vuoden perään toivonut, ettei mun tarvitsisi viettää tätä(kään) joulua yksin, mutta yksin sen on kuitenkin joutunut kuluttamaan. Niin näyttää käyvän myös tällä kertaa. Toki, mulla on sisaruksia ja tapaan heitä joulunpyhinä, mutta heidän perhejoulujensa keskeltä hiljaiseen kotiin palaaminen tuntuu aina pieneltä kuolemalta. Vielä joitakin vuosia sitten mun sinkkuudesta vitsailtiin hyväntahtoiseen sävyyn; että ehkä jossain kohtaa minäkin tuon yhteiseen joulupöytään jonkun kivan kaksilahkeisen. On kirvelevää huomata, että nuokin vitsit ovat hiljalleen haalistuneet - samaan tahtiin oman toivoni kanssa, jos oikein haluaa piehtaroida itsesäälissä. Tottakai pyrin muistuttamaan itseäni sinkkuuden hyvistä puolista, oli kyse sitten arjesta tai pyhistä, mutta ajan oloon sitä alkaa väsyä jatkuvaan tsemppaamiseen ja positiivisuuden kaiveluun sieltäkin missä sitä ei edes ole.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan: en jaksaisi enää olla sinkku. En päivääkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti