Vaikka blogi on pölyttynyt digitaalisessa hyllyssä (aivan liian) kauan, en ole tätä missään vaiheessa unohtanut. Kirjoittamisen paine on tykyttänyt takaraivossa enemmän tai vähemmän jatkuvasti ja lähes säälittävän lyhyiksi jääneitä luonnoksenrepaleita on kertynyt lukuisia - yhdenkään läpäisemättä henkilökohtaista seulaani.
Kerta toisensa jälkeen olen jumiutunut täydellisen merkityksettömään ajatukseen: ketä jaksaa kiinnostaa? Blogi ei alun perinkään syntynyt muiden viihdyttämisen ympärille, vaan palvelemaan puhtaasti omia, itsekkäitä tarkoitusperiäni. Tarjoamaan anonyymin purkautumiskanavan asioille, joita en monistakaan syistä voi koskaan jakaa kenellekään todelliseen elämääni kuuluvien ihmisten kanssa.
Siksi olen täällä taas.
Purkautumassa.
Ja piittaamatta tippaakaan siitä, lukeeko tätä kaksi vai kaksisataa ihmistä. (Oikeasti piittaan tosi paljonkin ja jokainen lukija elähdyttää puolikuollutta sieluani, mutta sen myöntäminen olisi silkkaa luonteen heikkoutta.)
Sitten viime postauksen olen hyvin hitaasti - mutta melko varmasti - ottanut toisenlaista otetta treenaamisesta ja itseni myrkyttämisestä. Pestasin taustatuekseni valmentajan, joka tietää minut jo vuosien ajalta ja vaikka yhteistyösuhde ei ole muutamaa kuukautta pidempi, uudenlainen treeni-intensiteetti on ollut juuri sitä mitä tämä rutinoitunut ruho on kaivannut. Lisäksi aloitin jo viime vuoden puolella hieman erilaista kuurittelua ja näillä näppäimillä kokeilen ensimmäistä kertaa koskaan laittaa kaasua uudella tavalla pohjaan. En pitkäksi aikaa, koska nuoruusvuosien illuusio kuolemattomuudesta on karissut jo aikapäiviä sitten, mutta sopivan mittaiseksi ajanjaksoksi kuitenkin. En ole vieläkään päättänyt, kisaanko lähitulevaisuudessa, mutta kisat ovat muutenkin joka kerta olleet minulle toissijainen juttu. Olen motivoitunut aina vain oman runkoni epätäydellisyydestä, en jonkun toisen paremmista perslihoista tai hauiksen huipusta.
Rakkauselämä sitten taas...
Taikuri ei enää ylläty itsekään todetessaan rakkauselämän olevan edelleen kissa-hiiri-leikkiä samaisen kaksilahkeisen kanssa kuin aiemminkin. P on ja pysyy; sopivan välimatkan päässä kylläkin, mutta pysyy joka tapauksessa. Pariskuntaa meistä ei saa edes aseella uhaten, sen tosiasian olen jo hyväksynyt, mutta tunteita ei kumpikaan pysty kieltämään. Jos joskus on puhuttu virtahevosta olohuoneessa, tässä kontekstissa sopivampi vertauskuva olisi ennemminkin norsu nukketalossa.
En ymmärrä, miksi musta piti tulla masokisti näin monella elämän osa-alueella.
Joka tapauksessa - tulin jälleen takaisin ja blogi on herätetty henkiin, vaikka todellisuudessahan en koskaan pois lähtenytkään!
Kerta toisensa jälkeen olen jumiutunut täydellisen merkityksettömään ajatukseen: ketä jaksaa kiinnostaa? Blogi ei alun perinkään syntynyt muiden viihdyttämisen ympärille, vaan palvelemaan puhtaasti omia, itsekkäitä tarkoitusperiäni. Tarjoamaan anonyymin purkautumiskanavan asioille, joita en monistakaan syistä voi koskaan jakaa kenellekään todelliseen elämääni kuuluvien ihmisten kanssa.
Siksi olen täällä taas.
Purkautumassa.
Ja piittaamatta tippaakaan siitä, lukeeko tätä kaksi vai kaksisataa ihmistä. (Oikeasti piittaan tosi paljonkin ja jokainen lukija elähdyttää puolikuollutta sieluani, mutta sen myöntäminen olisi silkkaa luonteen heikkoutta.)
***
Sitten viime postauksen olen hyvin hitaasti - mutta melko varmasti - ottanut toisenlaista otetta treenaamisesta ja itseni myrkyttämisestä. Pestasin taustatuekseni valmentajan, joka tietää minut jo vuosien ajalta ja vaikka yhteistyösuhde ei ole muutamaa kuukautta pidempi, uudenlainen treeni-intensiteetti on ollut juuri sitä mitä tämä rutinoitunut ruho on kaivannut. Lisäksi aloitin jo viime vuoden puolella hieman erilaista kuurittelua ja näillä näppäimillä kokeilen ensimmäistä kertaa koskaan laittaa kaasua uudella tavalla pohjaan. En pitkäksi aikaa, koska nuoruusvuosien illuusio kuolemattomuudesta on karissut jo aikapäiviä sitten, mutta sopivan mittaiseksi ajanjaksoksi kuitenkin. En ole vieläkään päättänyt, kisaanko lähitulevaisuudessa, mutta kisat ovat muutenkin joka kerta olleet minulle toissijainen juttu. Olen motivoitunut aina vain oman runkoni epätäydellisyydestä, en jonkun toisen paremmista perslihoista tai hauiksen huipusta.
Rakkauselämä sitten taas...
Taikuri ei enää ylläty itsekään todetessaan rakkauselämän olevan edelleen kissa-hiiri-leikkiä samaisen kaksilahkeisen kanssa kuin aiemminkin. P on ja pysyy; sopivan välimatkan päässä kylläkin, mutta pysyy joka tapauksessa. Pariskuntaa meistä ei saa edes aseella uhaten, sen tosiasian olen jo hyväksynyt, mutta tunteita ei kumpikaan pysty kieltämään. Jos joskus on puhuttu virtahevosta olohuoneessa, tässä kontekstissa sopivampi vertauskuva olisi ennemminkin norsu nukketalossa.
En ymmärrä, miksi musta piti tulla masokisti näin monella elämän osa-alueella.
***
Joka tapauksessa - tulin jälleen takaisin ja blogi on herätetty henkiin, vaikka todellisuudessahan en koskaan pois lähtenytkään!
 |
