tosiasiat on nieltävä pureksimatta

Olen yhtä aikaa tyhjä ja täynnä kaikkia mahdollisia tuskallisia tunteita.

Kävin P:n kanssa reilu viikko sitten varsin vakavan keskustelun, jonka jäljiltä tunsin itseni ainoastaan entistä satutetummaksi. Kerroin P:lle tunteistani ja kuinka olin pitkään miettinyt, mitä ihmettä minun tulisi niille tehdä; survoako tunteet johonkin laatikkoon ja jatkaa elämääni kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. P totesi, ettei hän halua parisuhdetta kenenkään kanssa, mutta viihtyy seurassani todella hyvin ja nauttii kaikesta mitä teemme yhdessä. Lisäksi (mielestäni tarpeettomana sivukaneettina) hän totesi, kuinka on pitänyt flirttailuani lähinnä koomisena. Kiitin P:tä rehellisyydestä ja samaan aikaan mietin, kuinka vähän - tai itse asiassa ei yhtään - hän otti huomioon mun haavoittuvuutta tilanteessa. Absurdeinta on, että hän on jatkanut keskustelun jälkeen yhteydenpitoa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin en olisi koskaan saanutkaan pakkeja.

Mun on ollut vaikea hyväksyä tosiasioita. Sitä, että sallin aivan liian pitkään aivan liian huonoa käytöstä ja venytin rajani pidemmälle kuin koskaan aiemmin. En vieläkään osaa nähdä P:tä pahana ihmisenä. Ylipäänsä ajattelen että harva meistä on pohjimmiltaan paha, mutta valitettavasti syvimpiä haavoja suojellaksemme moni meistä päätyy toimimaan äärimmäisen myrkyllisesti. P lukeutunee jälkimmäiseen. Vellon edelleen erityisesti häpeässä - miksi meninkään avaamaan itseni ihmiselle, joka ei halunnut minua alun perinkään? 

On liian varhaista löytää kaikelle sanoja. Tässä hetkessä olen yrittänyt keskittyä käytännön asioihin; lähinnä siis siihen, kuinka järjestelen työni, jotta kohtaisimme P:n kanssa mahdollisimman vähän. Universumilla on kuitenkin varsin huono huumorintaju, sillä tottakai juuri kuluvana vuonna P:llä ja minulla on useampikin yhteinen työprojekti. Valehtelisin jos väittäisin, ettei mielenterveys ole ollut viime aikoina todella koetuksella ja meno tuskin tulee ainakaan helpottamaan seuraavien kuukausien aikana.

Treeneissä olen painanut kaikesta huolimatta niin täysillä kuin suinkin on mahdollista. Ruokavalion kalorit on hioutuneet pikku hiljaa kohti dieettilukemia, mutta hyvin hissuksiin. Varsinainen kiristely alkanee vasta maalis-huhtikuun tietämillä, joten saan vielä tovin aikaa nautiskella kovista treeneistä kohtalaisilla ruokamäärillä. Vaikka miehet tuottavat aina pettymyksen, treeni ei sitä tee.

luovutan

Lannistunut, surullinen ja musertunut; ne ovat ainoita tunnesanoja kuvaamaan mun viime viikkojen olotiloja. En saa P:stä otetta, en millään. Yhtenä hetkenä hän ei mitään muuta teekään kuin anna ymmärtää ja lähestulkoon myös antaa, kunnes toisena hetkenä hän painottaa kuinka olen pelkkä ystävä ja siinä positiossa mun on myös pysyttävä.

En haluaisi sanoa tätä ääneen, mutta sanon sen silti.

Mun on luovutettava. Luovuttava.

Jos en herätä toisessa tunteita (riittävästi ainakaan), ei niitä voi tyhjästäkään nyhjästä. En jaksa olla innostunut ihmisestä, joka ei ole innostunut musta - koen ainoastaan enenevissä määrin häpeän, nöyryytyksen ja riittämättömyyden tunteita, eikä masentuneisuuskaan ole enää kovin kaukana. 

Mua kaduttaa, että avasin itseni ihmiselle, joka lopulta hylkäsi kaiken näkemänsä. Tekee pahaa tajuta, että olen mitä todennäköisimmin kykenemätön parisuhteeseen; tavoittelen romanttista suhdetta vääristä syistä, aivan liian matalilla standardeilla ja itseäni alentaen. 

Häpeää on omiaan lisäämään sekin, että olen tämän alan ammattilainen. Kovan luokan sellainen. Tiedän, miten ihmisen mieli toimii. Tiedän, miten siihen voi vaikuttaa käytännön tasolla. Ja todellakin tiedän, millä tavoin toimivia ihmissuhteita rakennetaan sekä ylläpidetään. Tästä kaikesta huolimatta olen aivan naurettavan kädetön tässä ihmissuhdesotkussa. Tässä on jotakin, mitä en ymmärrä ja toisaalta myös jotakin sellaista, mikä on repinyt auki syvimpiä; jo arpeutuneiksi luulemiani haavoja. En halua uskoa, että P on tehnyt mitään tahallaan, sillä hän on haavoittunut eläin itsekin, mutta haluaisin syyttää häntä hieman. Miksi lähteä leikkimään toisen tunteilla, jos tietää lopettavansa leikin kesken?

Pelkään kuollakseni sitä päivää, kun P löytää itselleen sopivan kumppanin. Muistan, kun ensimmäistä kertaa näin eksän uuden naisystävänsä (eli mun entisen ystävän) kanssa - siihen asti olin luullut, että jo petetyksi tulo ja ero ovat kuin pieniä kuolemia, mutta ne eivät ole mitään verrattuna siihen, että todella näet aiemmin syvästi rakastamasi ihmisen katsovan toista samoin kuin sinua aikoinaan. En tiedä alleviivaako mikään yhtä paljon omaa kelpaamattomuutta.

En osaa edes kuvailla kuinka pahoillani olen, ettei P:n ja mun tarinasta tullutkaan mitään. Jos voisin, palaisin ajassa taaksepäin...katsoisin hänestä ohi, en antaisi hänen nähdä lävitseni. 

Kunpa emme olisi koskaan kohdanneet.