Vietin koko viime torstain P:n kanssa - meillä oli rentoa ja mukavaa, taas kerran. Mitään "erityistä" ei tapahtunut, eikä mulla kyllä totta puhuen tälläkään kertaa ollut odotuksia; olen ajatellut, että asioiden on parempi tapahtua nyt hitaasti. Aiemmin painoin kaasun aivan liian pohjaan aivan liian nopeasti ja, no, lopputuloshan ei ollut toivotunlainen.
Tiesin P:n lähtevän heti perjantaiaamuna työmatkalle, enkä yllättynyt, ettei hänestä kuulunut pariin päivään pihaustakaan. Tuttu alakulo hiipi takaraivon perukoilta vahvasti tietoisuuteni viikon vaihtuessa ja pohdin, olinko P:n ajatuksissa lainkaan - mutta kuinka ollakaan, maanantai-iltapäivänä puhelimeeni kilahti sympaattinen selfie lyhyen viestin kera. Tuntui, että mun sydän oli revetä liitoksissaan. Selfiethän on sinänsä vanha ja arkinenkin juttu, mutta P on tällaisista asioista todella tarkka eikä käytännössä koskaan ota itsestään kuvia saati lähetä niitä kenellekään. Pienessä viestissä oli valtavasti merkitystä.
Seuraavan kerran me tavataan vasta joulun jälkeen, sillä kumpikin ollaan tahoillamme aika kiireisiä. Tällainen väljyys sopii mulle tässä hetkessä hyvin; ehkä pysyn nyt itsekin matkassa tunteiden ja ajatusteni kanssa. (Pysyisinkin...) Ja ennen kaikkea, P saa pähkäillä miltä kaikki hänestä tuntuu. Mitä tämä sitten onkaan. Ehkä uskallan jo varovasti olettaa, että P:llä on tunteita mua kohtaan?
Maaperän tunnustelu P:n kanssa on tuonut mieleeni toistuvasti muistoja nuoruudesta, kun touhusin enemmänkin hevosten kanssa ja opettelin erityisesti pyöröaitaustyöskentelyä. Kyseisestä työskentelystä on hieman erilaisia koulukuntia, mutta itse omaksuin tavan jossa hevonen liikkuu aitauksessa vapaasti ja paineen lisäämisen tahi vähentämisen kautta viestitään hevosen kanssa. Aina aika ajoin minusta tuntuu, kuin olisin jälleen keskellä pyöröaitausta ja P on sen laitamia pitkin laukkaava villihevonen. Juuri kun luulen hevosen olevan rauhoittumassa, se säikähtääkin jotakin ja säntää kauemmas. Käännän katseeni pois, vähennän painetta ja hetken kuluttua kuulen kuinka hevosen laukka tasaantuu ravin kautta käynniksi, askeleiden lähestyessä minua. Vain huomatakseni, että kääntyessäni jälleen hevosta kohden, se kavahtaa ja vetäytyy kauemmas.
Voi olla, että sinnikkään lempeydenkään avulla kaikki yritykseni lähentyä P:n kanssa kaatuvat omaan mahdottomuuteensa, mutta vielä en suostu poistumaan aitauksen keskeltä. Me molemmat tarvitsemme aikaa ja tilaa, ennen kaikkea jotta turvallisuuden tunteella olisi edes mahdollisuus rakentua.
Olen aivan poskettoman polvillani tämän villihevosen edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti