pääsiäismunaa vai ei?

Ilmeisesti vanha sanonta "täytyy olla varovainen toivomuksissaan" pitää paikkaansa..ainakin jollain tasolla. Olen silloin tällöin ja satunnaisesti haaveillut kuinka hienoa olisi, jos potentiaalisen puolisoehdokkaan kohtaisi ihan tavan arjessa; vaikkapa salilla. Jos unohdetaan tuosta edellisestä sana puolisoehdokas, näin tosiaan kävi reilu viikko sitten - eräs pitkäaikaisesti samalla salilla reenaillut kaksilahkeinen lähestyi minua hyvin ystävällisen tuttavallisesti. Heti alkuun on sanottava, että annan kyseiselle miehelle kaikki mahdolliset pisteet, pojot ja papukaijamerkit, sillä kuntosalilla on todella vaikea lähestyä ihan ketä tahansa - saati sitten flirttimielessä. Mies tekikin lähestymisensä hyvin taiten, kyseli treenaamisestani ja oli sosiaalisesti kohtuullisen taitava, joskin ymmärrettävästi hemmetin hermostunut. Vaikka hän ei ihan osu tyypilliseen miesmakuuni, olin jo aiemmin pistänyt hänet merkille ja osin hetken mielijohteesta annoin myös puhelinnumeroni parin treenin yhteydessä juteltuamme.

Viestittelin miehen - annettakoon hänelle nimeksi Herra K - kanssa tovin ennen kuin sovittiin jonkinasteiset treffit hänen luokseen. Luotan ihmistuntemukseeni siinä määrin, että uskalsin näin tehdä. Ajatuksenani oli ylipäätään saada hieman parempi tuntuma tästä ihmisestä ja kuulostella samalla omia fiiliksiäni. Mutta. Herra K:n luo saavuttuani en oikein edes ehtinyt kunnolla tilanteeseen sisälle, kun mies jo hivuttautui todella lähelle ja koko ajan vain lähemmäksi. Yritin pitää etäisyyttä keskustelun avulla ja sanoin suoraan, että etenen yleensäkin ihmisten kanssa aika hitaasti riittävän turvallisuuden tunteen luomiseksi. Sain kuitenkin huomata rajojen asettamisen olevan todella vaikeaa; mies halusi koskettaa ja sen tekikin, tosin asiallisesti ja korrektiksi miellettäviltä alueilta. Lopulta K hieman yllättäen suuteli minua ja totesi tämän jälkeen, että oli halunnut tehdä noin jo hyvän tovin. Jähmetyin sekä henkisesti että fyysisesti - olisin vain halunnut tutustua, en tehdä nopeita ratkaisuja sen suhteen, tahdonko fyysistä läheisyyttä juuri hänen kanssaan vai en. K kysyi, haluanko jatkaa pidemmälle ja siitä(kin) suoraan kieltäydyin, todeten kuitenkin, että se voi olla mahdollisten seuraavien tapaamisten sisältö.

Ja sitä tarkoitinkin, varsinkin pureskeltuani tapaamista itsekseni.

K ei ole ihminen, jonka kanssa voisin tai edes haluaisin rakentaa mitään parisuhteen tapaista ja tähän osaltaan liittyvät myös erinäiset asiat, joita K mielenterveydellisistä ongelmistaan kertoi. Oltuani kuitenkin parin vuoden ajan täysin yksin ilman minkäänlaista läheisyyttä huomaan, että arvoistani poiketen olisin valmis jopa pelkkään seksisuhteeseen. Todennäköisesti tapaan K:n tällä viikolla ja jos näin käy, tarkoittaa se panemista - ja jos taasen päätän olla tarttumatta tähän tilaisuuteen (kaluun), voin vain arvailla, kuinka pitkään saan odottaa seuraavaa mahdollisuutta läheisyyteen.

Treenejä olen takonut tasaisen tappavaan tahtiin ja pääsääntöisesti joka treenissä tulokset on olleet hivenen edellistä parempia. Erityisesti mieltä on lämmittäneet muutamat kommentit siitä, kuinka olen talven mittaan kasvanut - eri juttu sitten se, onko näin todella tapahtunut. Vaikka hieman vitsailinkin viime postauksessa mielen muuttamisesta dieetin suhteen, pyörittelen asiaa ihan vakavastikin; niin itserakkaalta kuin tämä kuulostaakin, mitään suuren suurta dieettauksen tarvetta mulla ei ole. Katkaisenko kehitysputken ja lähden kuormittamaan kroppaa tarpeettomasti; kah siinäpä hyvä kysymys. Toki dieetillä olo on kuin jatkuvaa joulukalenterin availua kehon näyttäessä päivä päivältä paremmalta..mutta ehkä tämä on sitä kuuluisaa vanhenemista, kun ulkonäölle ei anna enää ihan niin suurta merkitystä.

virallisesti p*rseestä

Meikäläistä sopisi solvata otsikon mukaisesti ihan jo tämän blogin osalta; lupasin tuplapostausta viime viikolla vaan enpä sitten kirjoittanutkaan. Tekosyitähän voi tykittää vaikka sen sataseitsemänkymmentä, mutta varsinainen syy oli kaikessa yllätyksettömyydessään ihan vaan mun väsymys. Univaikeuteni tapaavat aaltoilla ja viime aikoina vieraana on ollut pääasiassa unettomuus, mutta viikonloppuna nukuin nukkumisen edestäkin - lauantai-sunnuntaiakselilla Nukkumasa hiekoitti mun silmiä 17 tunnin verran. Teki himpsusti tiukkaa saada maanantain vastaisen yönä unta ja voin kertoa, että kattopaneelit tuli laskettua melko moneen kertaan.

Täydellisestä nollatuloksesta huolimatta olen jatkanut sinnikkäästi (päämäärättömästi) deittisovelluksessa pyörimistä. Ehkä olen liian ankara tai parisuhdetraumat on viimeistään tässä kohtaa vetäneet mun ihmistutkan täydellisen solmuun, mutta ei jumalauta nyt oikeasti minkälaista tunnelukkoa ja sosiaalista kehitysvammaisuutta deittiareenalla marssii vastaan aina vain uudelleen ja uudelleen. Milloin viestiin pitäisi olla vastaamassa kahdessa minuutissa tai oikeastaan olisi pitänyt vastata jo eilen; milloin rivien välistä huokuu enemmän tai vähemmän - yleensä enemmän - passiivis-aggressiivista suhtautumista aika lailla kaikkeen ympärillä olevaan; milloin kahden viestin perusteella mua ollaan suurin piirtein kantamassa alttarille tai jos mikään edellä olevista ei ole täyttynyt, viime kädessä viestin kielioppi on sitä luokkaa että hieroglyfejäkin ymmärtäisi helpommin. 

Kun nyt sitten jälleen kerran heivasin erään varoituskelloja pimputtelevan miehen, sain juuri sellaisen vastauksen mitä ehkä osasin häneltä olettaakin - "nyt oot sitten virallisesti perseestä". Hei kivaa kevättä sullekin ja silleen! Noin kolmen ja puolen sekunnin ajan ärsytti niin paljon, että teki mieli purra puhelinta, mutta lopulta totesin että tavallaanhan tämä kaksilahkeinen on ihan oikeassa. Aika perseestä mun pariutumiskäyttäytyminen onkin; on ollut jo tosi pitkään. Vaikka nyt osaltaan kumoan 90-prosenttisesti kaiken mitä edellisessä kappaleessa kirjoitin, on todella ylimielistä asettaa joka ikinen vastaantulija (todellinen tai virtuaalinen sellainen) johonkin lokeroon ja samalla työntää omat epätäydellisyydet tiedostamattomuutensa ullakkokomeroon. Ainoana puolustuksenani voin todeta, että kahdesti kuukaudessa tarkastelen noita olemassaoloni häpeäpilkkuja terapiassa ja ainakin näennäisesti yritän kehittyä toimivaksi aikuiseksi.

Toki on sellaisiakin miehiä, jotka on kolahtaneet mun sydänjuuriin ja kunnolla, vieläpä ihan viime aikoina. Kuten vaikkapa alakerran liikehuoneiston mies, joka huokuu sellaista sydämellisyyttä ja lämpöä, että polvet niiaa jo pelkästä mielikuvasta..ja kuten arvata saattaa, hän on myös naimisissa. (Sinkkunaiset, kyllä te tiedätte; puolitoista sekuntia ensikohtaamisesta ja vasen nimetön - check.)

Treeneistä ei ole tässä kohtaa vielä mitään sen kummempaa kerrottavaa. Lepoviikko tuli lusittua ja tottakai palasin sorvin ääreen jalkatreenin kautta, kuinkas muutenkaan kuin masokistisen pitkien sarjojen kautta. Tätä nannaa olisi vielä kahdeksan viikkoa ennen kuin pitäisi alkaa kahden vuoden tauon jälkeen dieetille - ja onneksi tässä on kahdeksan viikkoa aikaa muuttaa mieltään melko hemmetin monta kertaa.

treffi- ja muutakin volinaa

En ole missään nimessä unohtanut blogiani - päin vastoin. Liian pitkäksi venähtänyt tauko oli yhdistelmä kohtuutonta työkuormaa sekä silkkaa epävarmuutta. Aloin pohtia liiallisuuksiin asti, lukeeko tämän kaltaisia blogeja nykyään enää kukaan; loppujen lopuksi, ketä kiinnostaa täydellisen tavallisen, parhaat pelivuotensa ajat sitten ohittaneen puolinarsistisen emännän jorinat? Siitäkin huolimatta, että hyvin todennäköinen vastaus olisi "ei todellakaan ketään" jatkan kirjoittamista, viime kädessä itseni takia. Tämä on ainoa alusta, johon voin kirjoittaa elämästäni täysin suodattamatta - edes päiväkirjaan en uskalla ladella asioita sellaisenaan, sillä vainoharhaisesti ajattelen olemattoman maineeni tuhoutumista mikäli joku kuolemani jälkeen lukisi huume- ja dopingsekoiluistani.

(Vaikkakin jostain syystä minua myös hieman (paljon) huvittaa ajatus äidistäni henkisen aivoveritulpan kourissa todellista elämänkertaani lukiessaan.)

Kroppa alkoi jälleen viime viikolla ilmoitella, että olisi pikku hiljaa aika nostaa jalkaa kaasulta ja levätä. Tämän vuoden ainoa lepojakso tähän saakka on ollut mun sairasteluviikko ja sinänsä sitä ei voi kovin palauttavaksi laskea, joten heitin painot viime lauantain jälkeen taas hetkeksi sivuun. Vaikka treenaamista rakastankin, ovat nämä lepoviikot tärkeitä kosketuksia niin sanottuun tavalliseen elämään - on aina yhtä hämmentävää, kun vuorokaudessa onkin yhtäkkiä tuntitolkulla lisää vapaata. Eipä sillä, en koskaan osaa tehdä sillä vapaalla mitään mielekästä tai järkevää, mutta vapaa-aika on vapaa-aikaa vaikka sen kuluttaisi persettään raapien.

Kävin muutama viikko sitten treffeillä, edellisistä olikin aikaa jo yli puoli vuotta. Koko hommahan meni niin klassisesti puihin kuin vain mahdollista; kumpainenkin osapuoli latasi aivan kohtuuttomat odotukset tapaamiseen ihan silkan viestittelyn perusteella. Toki, molemmilla oli aidosti syytä odottaa räjähtäviä ilotulituksia ja samppanjakorkkien poksahtelua, siinä määrin yhteistä huumoria ja arvopohjaa löytyi. Mutta..miten tämän nyt sitten kauniisti pukisi sanoiksi. Tiedättekö ne tilanteet, kun yksi lause riittää pilaamaan ihan kaiken? Tämän miehen kohdalla lause kuului seuraavasti: "Kun näin sen sun kuvan (viitaten yhteen kisakuvaan, joka mun deittiprofiilissa on), ajattelin ettet tiedä mistään mitään, mutta mun käsitys olikin väärä." Hei kiva juttu, etten ollutkaan se tyhmä sikaniskabodari, jollaisena mua pidit! Tuon lauseen jälkeen oli täydellisen merkityksetöntä, vaikka tyyppi olisi heittänyt mitä tahansa taikashow'ta David Copperfieldin tyyliin. Tai no, lähinnä toivoin ihan helvetin nopeaa katoamistemppua.

Että sellaiset treffit ne.

Sen jälkeen mua ja mun tunnehaavoja onkin pyöritelty suolassa ihan huolella. Ystävät ja tuttavat pariutuu oikealla ja vasemmalla, ja niin m-a-h-t-a-v-a-a kuin vastarakastuneiden huuma onkin, en tiedä kuinka kauan tämä yhden hengen improteatteri kykenee feikkaamaan onnellisuussiirapissa myötäelämistä. On ihan hemmetin raskasta kuunnella loputtomalta tuntuvaa kuherruskuukausilässytystä, kun itse ei enää muista miltä mulkku näyttää. (Toki; käveleviä ihmiskyrpiä kohtaan päivittäin, mutta niitä ei yleensä huvita ahtaa sisäänsä.) Viimeksi sunnuntaiyön pimeinä ja itsetuhoisina tunteina päähäni luikerteli ajatus - entä jos en enää koskaan harrasta seksiä? Ja puhun nyt ennen kaikkea rakastelusta, paneminen ilman tunneyhteyttä on vastenmielisyydessään jotakin pilaantuneen maidon ja susikeskustelun välillä.

Tähän avoimeen kysymykseen lienee hyvä päättää tämä teksti - lisää tekstiä pukkaa vielä tämän viikon aikana.

Hyvää naistenpäivää ja kaikkee!