Lähdin toissailtana pyöräilemään pitkän, pitkän tauon jälkeen - lähinnä saadakseni edes hienoista liikkumatilaa ahdistaville ajatuksilleni - ja jälleen kerran maailmankaikkeus päätti heittää kehiin huonon huumorintajunsa. Olin yli kahdenkymmenen kilometrin päässä kotoa, kun pyörän takarengas päätti sanoa sopimuksen irti. Mietin siinä pakkasessa seistessäni mikä olisi viisain veto; tilatako taksi vai kävellä? Jälkimmäisen vaihtoehdon hylkäsin saman tien, eikä taloudellisesti tiukka tammikuu antanut järin suurta kannatusta taksinkaan tilaamiselle. Tiedostin varsin nopeasti olevani alle kilometrin päässä P:n asunnolta ja ajattelin kokeilla kepillä jäätä, josko pääsisin ainakin lämmittelemään ja mahdollisesti saisin kyydin kotiinkin. P vastasikin nopeasti ja kutsui luokseen. Long story short - pikavisiitin sijasta jäinkin pitkille kahveille ja keskustelu polveili aina lapsuusmuistoista kilpaurheiluun. Yhtäkkiä kello olikin jo puoli kolme yöllä (!) ja heitin puolileikilläni, josko voisin jäädä yöksi. P kohautti olkiaan ja totesi hymyillen, että miksikäs ei. Niinpä nukuin tiukasti P:n kainalossa pitkälle aamuun asti ja jäin vielä pidennetyille aamukahveille ennen kuin P heitti minut ja pyöränraatoni kotiin.
Olen rullannut mielessäni tätä jo lähes vuoden kestänyttä ihmissuhdekuviota ees-taas. P on kertonut selkeästi kantansa - parisuhdetta hän ei halua, eikä mulla ole mitään syytä myöskään epäillä etteikö P sitä tarkoittaisi. Yhtä lailla tosiasia kuitenkin on se, että tunteita on pelissä molemmilla ja P enemmän tai vähemmän yrittää jarrutella tunteidensa syventymistä. Se, kannattaako mun olla tässä mukana satuttamassa itseäni on tarina toinen, eikä mulla ole siihen vastausta. Jonkintasoista luopumistyötä teen koko ajan - aiempaan postaukseen viitatakseni - mutta en ole oikein edes varma, mistä tarkalleen ottaen luovun. P ei ole katoamassa mun elämästäni mihinkään; en jo töidenkään puolesta pysty ottamaan fyysistä etäisyyttä. Pariskuntaa meistä ei ole tullut missään vaiheessa, joten ei ole edes ihmissuhdetta, jota laittaa hyllylle.
Mahdollisia tulevaisuuden skenaarioita ei kuitenkaan ole kovinkaan montaa. Voi olla, että P löytää sellaisen naisihmisen, joka vetää maton aivan täydellisesti P:n jalkojen alta ja silloin kaikenlaiset parisuhdepelot ovat muisto vain; voi myös olla (ja tämä lienee todennäköisintä) että jompi kumpi meistä turhautuu tilanteen monimutkaisuuteen ja välit kylmenevät ikävänlaisiksi; tai (mikä on kaikista epätodennäköisintä) P ajan oloon ymmärtää, ettei häntä olla alistamassa puoliväkivalloin hyväksikäyttösuhteeseen vaan hän saa olla kanssani vapaasti.
Tässä hetkessä mun on alistuttava siihen tosiasiaan, että ajan on annettava kulua.
Olen pikku hiljaa palaillut kuurille ja tekeehän se treenaamisesta ihan erilaista. Jos ei pään sisäistä kakofoniaa oteta huomioon, jumppailu on tuntunut todella hyvältä ja varovaisesti voisin toivoa, että pääsen tänä vuonna elämäni kuntoon.
Voi olla, että kysymykseni kaikuu tyhjille seinille, mutta onko lukijoilla erityisiä toiveita blogissa käsiteltävien teemojen suhteen? Ihmissuhdesekoilua piisaa aivan varmasti jatkossakin, mutta esimerkiksi kehonrakennus ja huumeisiin liittyvät aiheet ovat jääneet viime aikoina varsin vähälle.
Olen rullannut mielessäni tätä jo lähes vuoden kestänyttä ihmissuhdekuviota ees-taas. P on kertonut selkeästi kantansa - parisuhdetta hän ei halua, eikä mulla ole mitään syytä myöskään epäillä etteikö P sitä tarkoittaisi. Yhtä lailla tosiasia kuitenkin on se, että tunteita on pelissä molemmilla ja P enemmän tai vähemmän yrittää jarrutella tunteidensa syventymistä. Se, kannattaako mun olla tässä mukana satuttamassa itseäni on tarina toinen, eikä mulla ole siihen vastausta. Jonkintasoista luopumistyötä teen koko ajan - aiempaan postaukseen viitatakseni - mutta en ole oikein edes varma, mistä tarkalleen ottaen luovun. P ei ole katoamassa mun elämästäni mihinkään; en jo töidenkään puolesta pysty ottamaan fyysistä etäisyyttä. Pariskuntaa meistä ei ole tullut missään vaiheessa, joten ei ole edes ihmissuhdetta, jota laittaa hyllylle.
Mahdollisia tulevaisuuden skenaarioita ei kuitenkaan ole kovinkaan montaa. Voi olla, että P löytää sellaisen naisihmisen, joka vetää maton aivan täydellisesti P:n jalkojen alta ja silloin kaikenlaiset parisuhdepelot ovat muisto vain; voi myös olla (ja tämä lienee todennäköisintä) että jompi kumpi meistä turhautuu tilanteen monimutkaisuuteen ja välit kylmenevät ikävänlaisiksi; tai (mikä on kaikista epätodennäköisintä) P ajan oloon ymmärtää, ettei häntä olla alistamassa puoliväkivalloin hyväksikäyttösuhteeseen vaan hän saa olla kanssani vapaasti.
Tässä hetkessä mun on alistuttava siihen tosiasiaan, että ajan on annettava kulua.
***
Olen pikku hiljaa palaillut kuurille ja tekeehän se treenaamisesta ihan erilaista. Jos ei pään sisäistä kakofoniaa oteta huomioon, jumppailu on tuntunut todella hyvältä ja varovaisesti voisin toivoa, että pääsen tänä vuonna elämäni kuntoon.
Voi olla, että kysymykseni kaikuu tyhjille seinille, mutta onko lukijoilla erityisiä toiveita blogissa käsiteltävien teemojen suhteen? Ihmissuhdesekoilua piisaa aivan varmasti jatkossakin, mutta esimerkiksi kehonrakennus ja huumeisiin liittyvät aiheet ovat jääneet viime aikoina varsin vähälle.
