sunnuntai 24. tammikuuta 2021

uni, niin rakas ja raivostuttava

Mulla on ollut uneen läpi aikuisiän suhde, jota voisi kuvailla sometermillä monimutkainen. On aikoja, jolloin en muuta tekisikään kuin nukkuisi, aikoja kun en nuku ollenkaan tai häviävän vähän ja myöskin aikoja, kun uni ei tule väsymyksestä huolimatta. Isossa mittakaavassa tuo sykli on toistanut itse itseään aina vain uudelleen ja uudelleen - suurimmalta osin ilman syytä, mutta monessa paikkaa syy on löytynyt ihan omasta toiminnasta.

Loputtomalta tuntuvaan uneliaisuuteen on useimmiten taustasyynä ollut masennus. Varhaisaikuisuudessani masennus oli hyvinkin vaikea-asteista ja kärsin itsemurha-ajatuksista päivittäin, nykyisellään koen masennukseni asettuneen jonnekin lievän ja kroonistuneen tietämille. Koen tyytyväisyyttä ja jopa onnea, mutta perusolotilani on aika melankolinen ja pohdin säännöllisesti koko olemassaolon järkeä (tai järjettömyyttä).

Unettomuusjaksot liittyivät yhdessä elämänvaiheessa luonnollisestikin amfetamiinin käyttöön - toki, tuntui aluksi hienolta voida valvoa päivä tai parikin putkeen, mutta jo maalaisjärjelläkin on pääteltävissä että jossain kohtaahan velat on maksettava. Valvomisen jälkeen nukuin helposti 16-24 tuntia putkeen, mikä vaikutti aika infernaalisesti kaikkeen muuhun elämään. Huumeiden aiheuttamaa valvomis-nukkumisrumbaa kesti lähes pari vuotta ja edelleenkin on hankala sanottaa, kuinka euforista oli saada takaisin kyky nukahtaa sekä herätä normaalisti - edes hetkellisesti. Todennäköisesti teen jossain vaiheessa oman postauksensa huumeiden käytön jälkiseurauksista, mutta yksi ikävmmistä on ollut taipumus hermostolliseen ylivireyteen. Vaikka olen ollut päihteetön jo vuosia, uniongelmat eivät täysin poistuneet; kehoa on hankala rauhoittaa ja vaikka olisin kovinkin väsynyt, unella on taipumusta jäädä katkonaiseksi. Jossain vaiheessa kamppailin kovastikin unettomuutta vastaan, mutta ajan oloon olen hyväksynyt että ongelma nyt vain on läsnä - se helpottaa joskus tai sitten ei.

Ja tästä päästäänkin yhteen turhauttavimmista keskustelunaiheista - nukahtamisvinkkeihin. Joka ikinen kahvipöytäkeskustelu ja Iltalehden pahoinvointiartikkeli liittyen erilaisiin kikkakolmosiin unen parantamiseksi aiheuttaa mulle aina henkisen aivoveritulpan. Toki, taustalla on hirvittävän kaunis ajatus sinänsä toimivien keinojen jakamiseksi, mutta unettomuudesta kärsivistä noin kymmenen kymmenestä on kokeillut kaikki vinkit sataan kertaan ja kokeillut kahtasataa muuta omaa konstia. Hyväntahtoiset kommentit puhelimen työntämisestä syvälle hanuriin viimeistään kahdelta päivällä ettei se sininen valo vaan pilaa yöunia, kahvin vaihtamisesta siperialaisen vuoristokissan kusemaan viherjuomaan tai salitreenien vaihtamisesta superrentouttavaan unijoogaan lähinnä vituttaa. Oon ehdottomasti sen kannalla, että erilaisia keinoja kannattaa ja tuleekin kokeilla - mutta nimenomaan omista lähtökohdista käsin. Jokainen on oman unen (tai unettomuutensa) paras asiantuntija.

Siksipä tänäänkin toistan iltarutiinini, johon kuuluu kirjoittaminen saatanallisen sinistä valoa tuijottaen, huomattavan iso ja myöhäinen iltapala sekä korvatulppien työntäminen aivan liian syvälle korvakäytäviin.

torstai 21. tammikuuta 2021

ei koronalomaa tällä kertaa

Että sellainen startti tälle vuodelle. Ennätin ajaa uutta treeniohjelmaa sisään aika tarkalleen puolentoista viikon verran - kunnes immuniteetin ovelle koputettiin. Vuosittainen vieras influenssahan se siellä koputteli ja viimeiset seitsemisen päivää oon yskinyt keuhkojani pihalle. Oireet humpsahti niin nopeasti ja niin voimakkaina, että ennätin jo toivoa (kyllä, toivoa) koronan vihdoin iskeneen..mutta ei osunut arpa tällä kertaa meikäläisen kohdalle. Ja miksikö olin toivonut koronaa? Olen lukenut sekä Iltalehteni että Ilta-Sanomani ja tiedän kyllä, että virus on pahimmillaan tappava, mutta ilmeisen tunnustettu fakta on sekin, että 90 prosenttia sairastaa taudin lieväoireisena tai jopa oireettomana. JA. Tavan palkansaajahan saa koronasta kiitokseksi myös reilun viikon verran saikkua. Lomaa. Saikkua. Lomaa. Otan avosylin vastaan kaikki kivet ja kepit, joilla haluatte meikäläistä heittää - jos joku kehtaa ihan äititeresana nillittää, ettei palkallinen kotonapötköttely kelpaisi, voi siirtyä jatkossa vaikka Vauva.fi:n foorumille jeesustelemaan.

Toki nyt sain muutaman päivän saikun tästäkin köhimisestä, eli ihan plussan puolelle jäätiin.

Treenit jatkunee näillä näkymin vasta maanantaina ja masokistisesti jalkatreenillä, kuinka muutenkaan. Treenitauko toki harmittaa aika helvetisti, koska kyykkäsin viimeksi jo 130 kilolla kutosen siistejä sarjoja, mutta tästähän on suunta vaan ylöspäin. Olettaen siis, ettei ne tulevatkaan kyykyt jää pohjiin. Teen nyt myös uskaliaan liikun siltä osin, että jatkan ruokavalion kaloreiden nostamista. Oon syönyt kuukausitolkulla perseen sen kummemmin leviämättä noin 3400-3600 kaloria päivässä ja hivutan tuota nyt kohti neljää tonnia. Tavoite toki olisi saada kone käymään mahdollisimman isoilla kaloreilla ilman tolkutonta lihomista, jotta myöskin dieetin saisi toteuttaa korkeilla energiamäärillä.

Ja jotta mikään ei vahingossakaan muuttuisi, palasin taas deittisovellukseen - tällä kertaa valinta kohdistui Badoohon. To the hell we ride!


perjantai 1. tammikuuta 2021

mun treenit ei oo sun treenit

Elelen tällä hetkellä keskellä ääriharvinaista yhtälöä - loma- ja lepoviikot sattuivat kohdakkain. Hekumoin tätä lähes orgastiselta kuulostavaa kombinaatiota jo pari viikkoa etukäteen, mutta niinhän se vaan taitaa aina mennä että totuus on mielikuvia hemmetisti tylsempää. Lepopäiviä olisi vielä pari jäljellä ja asunnossa ei ole enää ainoatakaan järjesteltävää laatikkoa tai komeronperää - psyyke sen sijaan alkaa olla sillä tolalla, että jos en näiden viimeisten päivieni (loma- tai elinpäivieni..) aikana kehittele jonkinasteista psykoosia, on se jo jonkinasteinen ihme. Alitajunta taisi todeta, että nyt sillä on kerrankin tilaisuus työntää kaikki kuona käsiteltäväksi - viimeisen viikon aikana on tullut tehtyä psykoanalyysiä suurin piirtein kolmen ja puolen ihmiselämän edestä.

Elämänmittaisten traumojen käsittelyn ohessa oon koettanut rakennella alkavan treenijakson ohjelmia. Näillä kilometreillä homman pitäisi olla edes mitenkuten sujuvaa, mutta joka ikinen kerta oon hukkumaisillani liikkeiden, sarjojen, toistojen ja tekniikkavariaatioiden suohon. Puhumattakaan sitten eri osa-alueiden painotuksista tai valintaa sen suhteen, treenataanko tällä kertaa volyymia, voimaa vai ihan vaan mitä ja miten huvittaa. Melkoisten synnytyskipujen saattelemana sain sentään edes alkuvuoden treenit suunniteltua ja käytäntö jälleen kerran näyttää, osuiko suunnitelmat edes sinne päin kohdilleen.

Treeniohjelmien tekemiseen liittyy myös eräs lieveilmiö; nykyisin se on onneksi hyvin pientä, mutta toisinkin on ollut. Jostakin syystä ihmisillä on oletus, että koska käyn salilla, olen myös kävelevä saliohjelma-automaatti. Jos mulla olisi rahtusenkin kiinnostusta ihmisten ohjaamiseen ja valmentamiseen, trainerforyout sun muut ylihintaiset pt-koulutusfirmat olisivat saaneet mun tonnit vuosia sitten - mutta kun tosiaan sitä kipinää muun kuin oman perseen liikuttamiseen ei ole ollut. Se, että tiedän millaista ruokaa mun tulee tunkea omaan turpaani ja millä tavoin hanurini kasvaa helpoimmin ei todellakaan tarkoita, että samat jutut olisi sovellettavissa Pirkkoon tai Taneliin. Niinpä viimeksi eilen kiristelin hampaitani, kun eräs treenituttuni kysyi - tai no, kysymys jo sisälsi oletuksen mun myöntävästä vastauksesta - että teenhän hänelle (taas) treeniohjelman (ilmaiseksi) tai vaihtoehtoisesti hän voi käyttää samaa ohjelmaa, jonka oon tehnyt itselleni. Tällaisissa tilanteissa erinäiset sosiaaliset koodistot on ihan perseestä. Samalla kun tein mielikuvaharjoitusta jossa kuristin tuttavaani polvisiteillä, nyökyttelin jotta "tottahan kaikki mikä on mun on myös sun". Paskanmarjat ole. Voin lohduttautua vaan sillä, että koska en oo lisensoitua personal traineria nähnytkään, ei mulla ole myöskään vastuuta - joten turha tulla vinkumaan, kun polvi/olkapää/tissi/vasen ranne ei kestä.

Ehkä voisi olla ihan hyödyllistä käydä edes haistelemassa salihikeä, kun pään sisäiset kelat alkaa olla tällaisilla kierroksilla. Vai onko tämä sitä sekopäistä testoragea, mistä niin kovasti aina kuulee puhuttavan?

b*tch i'm back!

Vaikka blogi on pölyttynyt digitaalisessa hyllyssä (aivan liian) kauan, en ole tätä missään vaiheessa unohtanut. Kirjoittamisen paine on tyk...