vaaralliset viikonloppukahvit

Terapeutin kanssa käyty huumekeskustelu oli kaiken kaikkiaan miellyttävä. Sain osakseni paitsi ymmärrystä ja vilpitöntä uteliaisuutta, myös tilaa kertoa asioista siinä määrin kuin halusin; en pitkän yhteisen historiamme jälkeen toki muuta odottanutkaan. Huomasin silti, kuinka aiheeseen syvemmälle pureutuminen tuntui yllättävän vaikealta ja jopa kiusalliselta - vaikka en mielestäni ole kokenut häpeää huumeiden käytöstä, ilmeisesti sellaisia tuntemuksia pinnan alla kuitenkin on. Kaikista tärkeintä mulle kuitenkin on se, että olen nyt viimein pystynyt sanottamaan menneisyyteni tapahtumia toiselle ihmiselle.

Narkkaaminen käy mielessäni enää äärettömän harvoin enkä muista, milloin olisin edellisen kerran kokenut todellista käyttämisen himoa; uskoisin, että vuosia sitten. Elämällä on kuitenkin tapana aika ajoin osoittaa ironian tajuaan ja näin kävi viimeksi viikonloppuna kun tapasin kauempana asuvaa ystävääni. Hän on ainoa tuttavani, joka on käyttänyt ja käyttää edelleen huumeita; hänen kauttaan aikoinaan hankin myös omat aineeni. Tavatessamme ystäväni on käytännössä aina jonkin aineen vaikutuksen  alaisena, mutta käyttäminen harvemmin nousee keskusteluun. Lauantaina hän kuitenkin oli paitsi aineissa, myös melkoisilla, no, kantamuksilla varustettu ja rehellisyyden nimissä säikähdin ajatuksiani - huomasin leikitteleväni vanhoilla hyvillä muistoilla narkkaamiseen liittyen. Sinänsä ymmärrän hetkeksi virinneen käyttämisen himon oikeinkin hyvin; olin nukkunut (taas) todella huonosti ja aikoinaan aloitin amfetamiinin käyttämisen nimenomaan väsymystä korjatakseni. Sain kuitenkin onneksi todella nopeasti palautettua mieleeni kaikki ne syyt, joiden takia lopetin sekä kaikki elämäni merkitykselliset osa-alueet, jotka riskeeraisin käyttämällä. Niin kovin paljon kuin ystävästäni välitänkin, oli viikonlopun visiitti jotakuinkin verrattavissa päiväkahveiksi Saatanan kanssa.

Vaikka amfetamiini ei ole ollut salarakkaani enää vuosiin, väsymys sen sijaan pitää tiukasti otteessaan. Pääsin nyt onneksi melko laajoihin tutkimuksiin väännettyäni lääkärille muutamasta ratakiskosta ja rautakangesta, ettei kyse ole mistään psyykkisestä vaivasta; oletus on, että väsymyksen syyt selvitellään perin pohjin. Tämänhetkinen saldo on liuta verikokeita, pef-mittaukset, ajanvaraus spirometriaan sekä myöhemmin syksyllä firstbeat-mittaus. Jos oireena olisi pelkkä väsymys, saattaisin osoittaa syytteleviä sormiani steroideihin, mutta koska käytännössä kyse on univaikeuksista, Pahat Hormonit jäävät väistämättä pois laskuista. Konkreettisena esimerkkinä mainittakoon vaikkapa toissayö, jolloin keho päätti ilmoittaa aamukolmelta jotta nyt on aika nousta. Pyörin sängyssä puolisentoista tuntia harkiten jo itseni tukehduttamista tyynyllä edes ikuiseen uneen päästäkseni, mutta lopulta luovutin. Tällaista unirytmitöntä elämää kun elelee joitakin vuosia, kasetti alkaa hiljokseen hirttää kiinni.

Liityin viime viikolla hetkeksi Badoo-deittisovellukseen. Vain muistaakseni, miksi alun alkaenkin lopetin nettideittailun - se on ihan hirvittävää paskaa. Miesten täydellinen kyvyttömyys vastavuoroiseen keskusteluun ei jaksa enää yllättää, mutta vituttaa hyvin moninaisin tavoin joka ikinen kerta. Kahlattuani kuuden päivän ajan lähinnä verenpaineita nostattelevia "keskusteluja" (lue; mies kertoo kuolettavan tarkkaa selostusta mökkiremontistaan/kalastusreissustaan/ruokavaliotreenidieettielämäntapamuutoksestaan) päädyin pitämään jälleen kerran kehityskeskustelun itseni kanssa teemalla miksi haluan tietoisesti hankaloittaa elämääni parisuhteeseen pyrkimällä. Mitään relevanttia vastausta tuohon ei taida ollakaan. Ymmärrän kyllä ihan jo biologisestakin näkökulmasta tarkasteltuna miesten olevan huomattavasti naisia kyvyttömämpiä tunteidenkäsittely- ja sitä myöten myös vuorovaikutustaidoiltaan, ja esimerkiksi tuo edellä kuvaamani miesten itseriittoinen tapa keskustella on vain lapsenomainen keino tuoda itsen eri puolia esille. Tuntuu lähinnä, että kuljen pariutumisyritysten Via Dolorosaa, joka ei edes johdata ristiinnaulitsemispaikalle vaan kiertää  helvetillistä, loputonta kehää - järjen tasolla tiedostan tavoittelevani jotakin sellaista, jonka rinnalla se kuuluisa vaaleanpunainen yksisarvinenkin vaikuttaa täydelisen realistiselta.

Mikäli kaikesta tästä tunnesotkusta palaa hetkeksi käytännön arjen tasolle, kävin eilen treenailemassa jalkoja. Olen todella pitkän aikaa kärsinyt massiivisesta pahoinvoinnista etenkin jalkajumppien aikana; pahoinvointi alkaa yleensä jo ensimmäisen liikkeen aikana ja lopputreeni on silkkaa taistelua oksennusta sekä päänsärkyä vastaan. Eilen lopulta tajusin, että juon vettä treenien aikana paljon. Siis ihan todella helvetin paljon, litratolkulla. Paitsi että raskas treeni ohjaa verenkiertoa lihaksiin ja sitä myöten pois vatsasta - mikä jo itsessään heikentää nesteen imeytymistä - saa liiallinen nesteytys aivot turpoamaan lievästi. Ja miten aivot reagoivat tähän? Juurikin sillä pahoinvoinnilla. Vaikka kuinka haluaisin ajatella olevani kova treenaaja, mikään salitreeni ei edes ammattilaistasolla ole niin kova, että pitäisi lipittää vesijohtoverkko kuivaksi. Täytyy siis jatkossa ihan tietoisesti hillitä näitä litrahuuliani ja toivoa, että sillä on edes jonkinlaista vaikutusta.

huumehistoriikkini lyhyt oppimäärä

Huomaa että syksy ja sen myötä syyllisyys on taas täällä - sali oli eilen niin täyteen ammuttu, että koko treeni oli silkkaa säveltämistä. Olosuhteisiin nähden sain tehtyä ihan hyvän tissijumpan, mutta sosiaalinen ahdistus nosti hienoisesti tuossa tungoksessa päätään kun tavanomaista reviiriään ei ollut mahdollista pitää. Onneksi jokasyksyinen (ja -keväinen) koko kansaa riivaava kehonpiiskausepidemia kestää vain joitakin viikkoja ja viimeistään ensilumen tietämillä salilla veivaa kourallinen vakiokävijöitä. Vuosien mittaan on käynyt useammankin kerran mielessä, pitäisikö syksyisin ja keväisin pistää pystyyn jonkinnäköistä vedonlyöntiä last-man-standing-hengessä; kuka Suureen Elämäntaparemonttiin ryhtyneistä jaksaa jatkaa sinnikkäästi loppuun saakka? Kyllä, tiedän, hyvin alentavasti sanottu - mutta kylmä fakta vain on se, että varsinkin terveydellisiä elämäntapamuutoksia tekevistä ihmisistä aika harva saa noista uudistuksista pysyviä rutiineja. Pessimisti ei pety koskaan ja realistikin aika harvoin.

Huomenna on taas terapia ja tapaamme jo 90. kertaa nykyisen terapeutin kanssa. Viimeksi heitin hänelle hieman sarkastisesti, että tässä on kohta jo sata kertaa nähty ja silti idioottimaisen sinnikkäästi pidän tietyistä uskomuksistani kiinni. Tuleva terapiakerta on siinä mielessä jännittävä (pelottava), että viimeksi kerroin terapeutille juuri ennen tapaamisen loppua huumausainehistoriastani. En ole varma, miksi olen vältellyt asiasta puhumista näinkin kauan, mutta pitkän vatuloimisen jälkeen päätin pullauttaa tämän(kin) synkän salaisuuden tiskiin ja yksinkertaisesti katsoa mitä tapahtuu. 

En huumevuosinani ollut missään vaiheessa psykoosin rajamailla huoneen nurkassa tärisevä hihaan hakkaaja - se lienee tyypillisin mielikuva narkkarista - vaan olin niin sanotusti toimintakykyinen käyttäjä, vaikka kovia aineita kehooni työnsinkin. Opiskelin, kävin töissä, urheilin, maksoin laskuni ja tein arkiaskareita. Kenelläkään ympärilläni olevista ihmisistä ei kuitenkaan ollut käsitystä siitä, millaista yhden naisen sotaa kävin. Kuten jokaisen huumeidenkäyttäjän kohdalla, aluksi huumeet antoivat paljon enemmän kuin ottivat, mutta ajan kuluessa maksoin koko ajan kovempaa hintaa verraten lyhyestä mielihyvän kokemuksesta. Voi kuulostaa hassulta, mutta suurinta kärsimystä aiheutti ehdottomasti syyllisyys; omien arvojen vastaisesti toimiminen. Kaksi yliannostusta, kovat fyysiset kivut tai uniongelmat eivät olleet mitään henkisen tuskan rinnalla ja loppujen lopuksi se olikin syy käytön lopettamiselle. Lopettamiseen ei liittynyt mitään sen suurempaa dramatiikkaa - tuli vain päivä, kun en halunnut enää jatkaa ja vieroittauduin kaikessa hiljaisuudessa ilman ulkopuolista apua. Päihteettömyys jatkui ensin päiviä, sitten viikkoja, kuukausia ja niin edelleen, ja mitä enemmän aikaa kului, sitä korkeammaksi kynnys tuli katkaista puhdasta putkea. En usko, että tulen enää koskaan käyttämään ja eniten siihen vaikuttaa oman riippuvuusalttiutensa tunnistaminen; olen narkkari loppuelämäni, vaikken vetäisi enää viivaakaan. En niinkään häpeä menneisyyden tekojani, mutta jollain tapaa koen surullisena, että elämässäni on ajanjaksoja joista en voi puhua avoimesti läheisteni kanssa. Uskon kyllä, että vaikka asiaa heille valottaisinkin, olisin ihan yhtä rakastettu kuin tähänkin saakka - mutta yhtä lailla uskon, että he tahtomattaankin näkisivät minut hieman eri valossa. Niin paljon kuin arvostankin jakamista sekä avointa keskustelua, ehkä tämä on sellainen taakka ja tahra, joka kuuluu ainoastaan minun kannettavakseni.

päiväunelmointia ja räjähtäneitä finnejä

Eilinen oli kyllä kerrassaan maanantain makuinen maanantai. Aamun ensimmäisessä palaverissa viihdytin itseäni silmäillen kahta komeinta paikallaolijaa pohtien, millaista seksi olisi kumpaisenkin kanssa neuvotteluhuoneen pöydällä. Kyseiset miehet ovat hyvin eri tavoilla vetoavia - toisessa on pahan pojan vivahteita, toinen taas on särmikäs älykkö. Tässä tai toisessakaan universumissa mulla ei kuitenkaan ole kummankaan suhteen minkäänlaisia mahdollisuuksia, joten tyydyn (tyydynpä hyvinkin..) päiväunelmointiin.

Jotta sain maanantain olemassaolon alleviivattua erityisen huolellisesti, aloitin viikon treenit jalkaosastosta. Mukailin Hani Rambodin treeniä - hieman omia säätöjäni tehden - ja paha olo tuli tästäkin jumppailusta. (Sellaista jalkatreeniä ei taida ollakaan, joka ei saisi vatsahappoja kutittelemaan kurkunperää.) Lisämaustetta treeniin toi eräs miesyksilö, joka on osoittanut jo aiemmin jonkinasteisia kiinnostuksen merkkejä meikäläistä kohtaan (älkää kysykö miksi) ja yleensä yhtä aikaa jumpalla ollessamme hän tulee vaihtamaan sanasen tai pari. Vaikka mun viisarit ei juuri tämän miehen suuntaan värähtele, heitän toki mielelläni kevyttä flirttiä ja ainakin yritän antaa edes jollain tapaa miellyttävän vaikutelman itsestäni. Mutta. Koska olen nyt ja aina nolojen tilanteiden nainen, ei tämäkään kohtaaminen sujunut ilman häpeän punaa poskilla. Taustoituksena; hormonien käytön valitettava sivuvaikutus on usein jonkinasteinen akne - niin myös minulla - ja varsinkin nyt, kun kierrossa on hyvinkin aromatisoituvaa tavaraa eikä estrogeeniblokkereita käytössä, on olkapäät silkkaa finnipeltoa. Finneihin usein pakkautuu verta ja kun tähän yhdistää kovan treenin, joka nostattaa verenpaineita..arvannette loput. Voitte kuvitella keskustelukumppanin reaktion, kun kesken jutustelun toinen olkapää alkaa vuotaa verta - eikä kyseessä tietystikään ollut mikään ohut verinoro, vaan ennemminkin olkapääni vaikutti tekevän kuppausta itse itselleen. Voin kertoa senkin, ettei tuollaisesta tilanteesta ole mitään luontevan huoletonta poistumistapaa.

Ja sitten sitä vielä pohtii, miksi ihmeessä on sinkku. Jaa-vitun-a.

sunnuntaibluesin värittämiä ajatuksia

Onko ihmisyyteen koodattu eksyksissä oleminen; onko jokainen meistä enemmän tai vähemmän hukassa? Miksi jotkut näyttävät päässeen perille? Vai onko heidän lavasteensa vain himpun verran uskottavampia kuin toisten? Minne tämän ennalta määräämättömän mittaisen elämän aikana pitäisi edes päätyä? Miksi sisintä repii jatkuva ristiriita eteenpäin pyrkimisestä ja toisaalta tästä hetkestä nauttimisesta? Onko se edes ristiriita? Kuka keksi rakkauden ja miksi se on niin s..tanan vaikeaa? Miksi sunnuntaisin aina masentaa, oli arki tai loma? Miksi en vieläkään omista ponia, vaikka olen jo (ihan liian) kypsä aikuinen?

Harvinaisen isoon päähän mahtuu kohtuuttoman paljon vaikeita kysymyksiä. Muun muassa näiden äärellä olen vellonut tänäkin viikonloppuna, antaen itselleni hetkellisiä ajatustaukoja muun muassa tunkemalla käsittämättömän epäterveellistä ruokaa sisuksiini. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että seuraava dieetti häämöttää toistaiseksi aika kaukana ja voin pitää hävyttömiä mättöpäiviä kerran tai kahdestikin viikkoon. Touhu on toki jokseenkin masokistista, sillä kaiken suola-hiilari-rasvapöhön sulattamiseen kuluu aika lailla viidestä kuuteen päivää ja sittenpä onkin jo seuraavan sikailun paikka. Mutta ehkä minäänsä on helpompi rakastaa, kun aika ajoin piipahtaa syvän itsehalveksunnan rotkonpohjassa.

Vietin kuluneen viikon pitkästä aikaa lepäillen. Tapaan parin kuukauden välein ottaa täydellisen irtioton kuntosalista lähinnä siksi, ettei keho yksinkertaisesti jaksa tauotonta painoharjoittelua - olkoonkin, että steroidit on kuvioissa, ei nekään ihmeitä tee; kroppa väsyy ihan samalla tavalla psyykestä puhumattakaan. Nykyistä kuuria on enää alle kolmisen kuukautta jäljellä, mikä tarkoittaa nyt alkavan treenijakson osalta melkoisen kovaa jumppaamista. Joulun tietämillä häämöttävä hormonitauko ahdistaa hitusen; voimien hiipuminen ja rikotun ilmapallon lailla tyhjenevä kroppa tuntuu vieraalta. Yritän toki lohduttaa itseäni sillä, että tauko kestää vain muutaman kuukauden ja ensi vuonnakin ehtii lihaa taas takoa kaikessa rauhassa.

Tapasin tänään vanhaa ystävää (liian) pitkän tauon jälkeen. Vaikka tuntui todella kurjalta kuulla aika massiivisistakin parisuhdehuolista, jokin osa minusta oli tyytyväinen tuosta muistutuksesta - ei se yhteiselo ole kenelläkään pelkkää aurinkoa ja ruusuntuoksua. En ole hetkeen kipuillut parisuhteen perään, mutta jostain syystä viime viikkoina olen tehnyt mielessäni jos jonkinlaista kauppaa ylijumalien kanssa kumppanin saadakseni. Edellisen parisuhteen päättymisestä on jo yli kuusi (...) vuotta ja vaikka kuinka yritän esittää kovaa, keski-ikäistyvää muijaa, niin kova en minäkään ole että voisin läheisyyden tarpeen itsestäni kuolettaa. Se mysteeri vain on ratkaisematta, missä ihmeessä niihin parisuhteen kannalta potentiaalisiin kaksilahkeisiin voi törmätä? Työpaikka on absoluuttinen no-go - siitä kuormasta en edes haluaisi syödä - ja kuntosali on vähäpukeisista ihmisistä huolimatta antikliimaksisista antikliimaksisin paikka millekään flirtin tapaisellekaan. Siinäpä ne meikäläisen sosiaaliset ympyrät sitten olikin, viikoittaisia vierailuja lähimarketteihin lukuun ottamatta. Miten helvetissä nykyihmiset pariutuvat? 

kynät on teroitettu

Erilaiseksi ja omalaatuiseksi julistautuvia blogeja on viisitoista tusinassa, enkä tee tässä suhteessa poikkeusta. Elämäni on hajutonta, väritöntä ja ennen kaikkea käsittämättömän mautonta.

Ainakin sellaisena haluan sen näyttäytyvän ulospäin.

Olen tuiki tavallinen, keski-ikää uhkaavasti lähestyvä työssäkäyvä naisihminen - joka vapaa-ajallaan kilpailee kehonrakennuksessa, käyttää steroideja niin että maksa vinkuu, toipuu edelleen terapiassa edellisestä parisuhteesta ja siinä samalla luo uusia ihmissuhdesotkuja. Ja mainitsinko jo, että olen entinen narkomaani?

Blogin nimeä avattakoon sen verran, että koska käsittelemäni asiat ja aiheet ovat äärimmäisen arkaluontoisia moneltakin kannalta, joudun paikka paikoin hieman muokkaamaan tiettyjä yksityiskohtia. Käyttämään siis värikynää, kuten sanonta kuuluu. Kaikki  blogissa kertomani on kuitenkin totta, palasia elämästäni.

Tervetuloa kurkistamaan - tähän saakka - tarkoin varjelemieni kulissien taakse.