Olen vältellyt blogia jo useamman viikon, syystä. En ole yksinkertaisesti halunnut kirjoittaa. Sanat tekevät kaikesta liian konkreettista, totta.
Syy P:n kohtuuttomalta tuntuneelle raivonpurkauksellekin löytyi.
Hän seurustelee.
Ei mun kanssani, vaan jonkun toisen.
Asia kantautui korviini aluksi ohuena juoruna; pelkkänä etäisenä huhupuheena. Kunnes eräs läheinen työkaverini otti asian itse puheeksi - tietämättä P:n ja mun aiemmasta tapailusta - ja kuvaili kuinka läheisissä tunnelmissa P oli ollut naisystävänsä kanssa ostoskeskuksessa.
Tuntuu, kuin olisin edelleen shokissa. Ehkä olenkin. Tilanne ei kuitenkaan ole minulle uusi; edellisessä parisuhteessani mies eli kaksoiselämää yli vuoden ja jouduin tekemään helvetillisen määrän työtä päästäkseni yli sekä pettämisestä että siitä aiheutuneesta erosta.
Rationaalisella tasolla pystyn jossain määrin käsittelemään uuttakin tapahtumaa. Jos mies ei halua minua vaan jonkun toisen, meitä ei koskaan ollut tarkoitettukaan. Tunteiden tasolla sen sijaan... olen äärimmäisen haavoitettu, lannistettu; nujerrettukin. Koen hävinneeni kaikessa toiselle naiselle, vaikka ihmisinä emme koskaan olekaan verrattavissa. Kelaan yhä uudelleen ja uudelleen läpi sekä hyviä että pahoja hetkiä P:n kanssa kiduttaen itseäni mahdottomilla kysymyksillä. Mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta P olisikin valinnut minut? Mikä minussa oli niin luotaantyöntävää, ettei P halunnut yrittää? Mitä kaikkea sellaista uudessa naisessa on, jota P ei minusta löytänyt?
Olen törmännyt P:n kanssa muutamia kertoja töissä ja hänen iloisuutensa tuntuu sadalta puukoniskulta. Haluaisin olla hyvilläni hänen puolestaan, mutten yksinkertaisesti pysty. On lähes säälittävää, miten edelleen toivon puhelimen viestiäänen kuullessani yhteydenoton olevan häneltä; kuinka hän kertoisi valinneensa väärin ja tehneensä massiivisen virheen. Kuinka hän haluaisi vain ja ainoastaan minut.
Sitä ei kuitenkaan tule tapahtumaan, koskaan. Milloin ja miten tulen sen todella käsittämään - en tiedä.
Olin jo unohtanut, miten raastavan kivuliasta särkyneen sydämen korjautuminen on.
Rationaalisella tasolla pystyn jossain määrin käsittelemään uuttakin tapahtumaa. Jos mies ei halua minua vaan jonkun toisen, meitä ei koskaan ollut tarkoitettukaan. Tunteiden tasolla sen sijaan... olen äärimmäisen haavoitettu, lannistettu; nujerrettukin. Koen hävinneeni kaikessa toiselle naiselle, vaikka ihmisinä emme koskaan olekaan verrattavissa. Kelaan yhä uudelleen ja uudelleen läpi sekä hyviä että pahoja hetkiä P:n kanssa kiduttaen itseäni mahdottomilla kysymyksillä. Mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta P olisikin valinnut minut? Mikä minussa oli niin luotaantyöntävää, ettei P halunnut yrittää? Mitä kaikkea sellaista uudessa naisessa on, jota P ei minusta löytänyt?
Olen törmännyt P:n kanssa muutamia kertoja töissä ja hänen iloisuutensa tuntuu sadalta puukoniskulta. Haluaisin olla hyvilläni hänen puolestaan, mutten yksinkertaisesti pysty. On lähes säälittävää, miten edelleen toivon puhelimen viestiäänen kuullessani yhteydenoton olevan häneltä; kuinka hän kertoisi valinneensa väärin ja tehneensä massiivisen virheen. Kuinka hän haluaisi vain ja ainoastaan minut.
Sitä ei kuitenkaan tule tapahtumaan, koskaan. Milloin ja miten tulen sen todella käsittämään - en tiedä.
Olin jo unohtanut, miten raastavan kivuliasta särkyneen sydämen korjautuminen on.
