alakuloa

Kirjoitan, pyyhin, kirjoitan, pyyhin.

Miksi tämä on taas niin vaikeaa?

Haluan sanoja ulos itsestäni ja samaan aikaan en tahtoisi tarkastella mieleni sisältöjä ollenkaan. Viime viikkoina olo on ollut poikkeuksellisen tyhjä ja ääriviivaton; tuntuu, että ajatukseni liikkuvat kummallisella pintatasolla, heijastelematta lainkaan todellista sisäistä maailmaani. Menen, touhuan, hymyilen, hauskuutan ja seurustelen kuin paraskin ekstrovertti konsanaan - kunnes ilman ainoatakaan ennakkovaroitusta kyyneleet valuvat poskilleni holtittomana putouksena. Julkisesti tällaisia nyrjähdyksiä ei sentään ole tapahtunut, vaan piilossa muiden katseilta ja varsinkin kysymyksiltä.

Viime viikot ovat pitäneet sisällään toisiinsa liittymättömiä, todella ikäviä vastoinkäymisiä ja ne ovat herättäneet ajatuksia, jotka tavanomaisesti pysyttelevät horroksessa. Kuten: onko minulla merkitystä? Onko millään mitään merkitystä? Mihin oikein olen matkalla? Kaikki pohtinevat eksistentiaalisia kysymyksiä aika ajoin, enkä ole tässä poikkeus. Ne vain olisi ravisteltava kohtuullisessa ajassa harteiltaan tai muutoin tipahtaa kaninkoloon, josta ei välttämättä enää kaivauduta takaisin maan pinnalle. Ainakaan mielenterveytensä säilyttäneenä. Tosiasiahan kuitenkin on, ettei ihmisellä ole tässä maailmassa todellista paikkaa tai merkitystä; tämän kestääkseen jonkinlainen mielekäs illuusio tuosta merkityksestä on jokaisen itselleen luotava. Omasta illuusiostani en ole yhtään varma.

***

Lyhyt, hieman myöhässä pidetty talviloma päättyy tänään ja huomisesta eteenpäin olisi kairattava ihan uskomattoman stressaava seitsenviikkoinen. Vaikka tuon rypistyksen jälkeen en vielä pääsekään kesälomalle, muutama työprojekti tulee päätökseensä ja työkuorma kevenee hieman.

 
Loma tarkoitti myös lepoviikkoa ja se(kin) tuli tarpeeseen. Siinä missä töissä on loppukevään aikana puristettava viimeisetkin psyykkiset mehut itsestään, sama tavoite on myös treenailun suhteen. Alkuvuoden aikana kokoa on tullut kauttaaltaan lisää ja yhdessä valmentajan kanssa todettiin, ettei toimivaa kannata muuttaa. "Toimiva" tässä tapauksessa on tarkoittanut pitkiä treenejä; ennen kaikkea paljon liikkeitä kaikille lihasryhmille, joskin vain muutamia työsarjoja. Sen kummempaa dieettiä ei tarvinne tänä keväänä ottaa, koska olen pysynyt kauttaaltaan ihan hyvässä kunnossa; usein syvällä piilottelevat vatsalihaksetkin näkyy hentoisesti. Kun vain mieliala kohoaisi pian taas entiselle tasolleen, jotta varsin lyhyessä ajassa tapahtuneesta kehityspiikistä osaisi iloita.

b*tch i'm back!

Vaikka blogi on pölyttynyt digitaalisessa hyllyssä (aivan liian) kauan, en ole tätä missään vaiheessa unohtanut. Kirjoittamisen paine on tykyttänyt takaraivossa enemmän tai vähemmän jatkuvasti ja lähes säälittävän lyhyiksi jääneitä luonnoksenrepaleita on kertynyt lukuisia - yhdenkään läpäisemättä henkilökohtaista seulaani.

Kerta toisensa jälkeen olen jumiutunut täydellisen merkityksettömään ajatukseen: ketä jaksaa kiinnostaa? Blogi ei alun perinkään syntynyt muiden viihdyttämisen ympärille, vaan palvelemaan puhtaasti omia, itsekkäitä tarkoitusperiäni. Tarjoamaan anonyymin purkautumiskanavan asioille, joita en monistakaan syistä voi koskaan jakaa kenellekään todelliseen elämääni kuuluvien ihmisten kanssa.

Siksi olen täällä taas.

Purkautumassa.

Ja piittaamatta tippaakaan siitä, lukeeko tätä kaksi vai kaksisataa ihmistä. (Oikeasti piittaan tosi paljonkin ja jokainen lukija elähdyttää puolikuollutta sieluani, mutta sen myöntäminen olisi silkkaa luonteen heikkoutta.)

***

Sitten viime postauksen olen hyvin hitaasti - mutta melko varmasti - ottanut toisenlaista otetta treenaamisesta ja itseni myrkyttämisestä. Pestasin taustatuekseni valmentajan, joka tietää minut jo vuosien ajalta ja vaikka yhteistyösuhde ei ole muutamaa kuukautta pidempi, uudenlainen treeni-intensiteetti on ollut juuri sitä mitä tämä rutinoitunut ruho on kaivannut. Lisäksi aloitin jo viime vuoden puolella hieman erilaista kuurittelua ja näillä näppäimillä kokeilen ensimmäistä kertaa koskaan laittaa kaasua uudella tavalla pohjaan. En pitkäksi aikaa, koska nuoruusvuosien illuusio kuolemattomuudesta on karissut jo aikapäiviä sitten, mutta sopivan mittaiseksi ajanjaksoksi kuitenkin. En ole vieläkään päättänyt, kisaanko lähitulevaisuudessa, mutta kisat ovat muutenkin joka kerta olleet minulle toissijainen juttu. Olen motivoitunut aina vain oman runkoni epätäydellisyydestä, en jonkun toisen paremmista perslihoista tai hauiksen huipusta.

Rakkauselämä sitten taas...

Taikuri ei enää ylläty itsekään todetessaan rakkauselämän olevan edelleen kissa-hiiri-leikkiä samaisen kaksilahkeisen kanssa kuin aiemminkin. P on ja pysyy; sopivan välimatkan päässä kylläkin, mutta pysyy joka tapauksessa. Pariskuntaa meistä ei saa edes aseella uhaten, sen tosiasian olen jo hyväksynyt, mutta tunteita ei kumpikaan pysty kieltämään. Jos joskus on puhuttu virtahevosta olohuoneessa, tässä kontekstissa sopivampi vertauskuva olisi ennemminkin norsu nukketalossa.

En ymmärrä, miksi musta piti tulla masokisti näin monella elämän osa-alueella.

***

Joka tapauksessa - tulin jälleen takaisin ja blogi on herätetty henkiin, vaikka todellisuudessahan en koskaan pois lähtenytkään!

kisasuunnitelmia ja ihmissuhdehaavoja

Päivitystahti venähti taas aivan luokattoman pitkäksi.

Kesä meni epämääräisen harmaassa sumussa, eikä vähiten läheisen kuoleman vuoksi. En vilkaissutkaan salille yli kuukauteen - mikä tosin oli ihan suunniteltua - mutta silloiset elämäntapahtumat huomioon ottaen sali olisi voinut tehdä ihan hyvääkin. Palasin vasta elokuun alussa haistelemaan tuttua hien ja raudan tuoksua; täytyy todeta, että tuota varsin karvasta hajukimaraa oli ikävä. Treenitauon päättyessä päättyi myös mun hormonitauko, mikä tarkoittaa että piikkiä on jälleen isketty reiteen pari kertaa viikossa. Vaikka treenaamisessani on aina ollut punainen lanka, tästä syksystä eteenpäin kyseinen lanka on muutaman vuoden tauon jälkeen entistäkin punaisempi ja kireämpi - varovaisena, ääneen lausumattomana tavoitteena on vuoden 2025 kisat. Vaikka näennäisesti emmin, tiedän olevani päätöksestä varma. Kisapäätöksen synnyttämää sisäistä tyyneyttä on vaikeakin selittää, mutta siihen liittyy tietty vakavoituminen ja tekemisen varmuus. Kemiallista sekasotkua unohtamatta.

Kysynkin teiltä lukijoilta, mitä haluaisitte tietää kisavalmistautumisesta?

Ihmissuhdeasioissakin on vierailtava. P:n parisuhde(viritelmä) kaatui käsittääkseni jo joitain kuukausia sitten ja ketään tuskin yllättää, että olemme pitäneet varovaisesti yhteyttä. Emme ole tavanneet vapaa-ajalla, mutta ei kulu juuri päivääkään etteikö viestejä vaihdeltaisi.
Joitain päiviä sitten P lopulta tunnusti mulle, kuinka hän on kaiken tämän ajan halunnut kanssani enemmän, mutta ei myöskään "halua sotkea asioita", viitaten sillä lähinnä työpaikkaamme ja aikaisempiin repiviin kamppailuihimme. Mun on vaikea niellä tuollaista selitystä, koska sitä se nimenomaan on - selitys. En tiedä, olisiko mun tarvinnut kuulla tuota kaikkea. P on edelleen mulle kipeä asia ja joka ikinen kerta häneen törmätessäni vatsassa lehahtaa vähintäänkin kymmenen perhosyhdyskuntaa. Rationaalisella tasolla tavoitan, ettei meistä voisi koskaan tulla mitään toimivaa - mutta. Välillämme on kipeän raastavan intohimoisen vetoava traumayhteys, jota on liki mahdotonta järjen tasolla sulkea.

vanhuus ei tule yksin, treenaajallekaan

Kiitos edelliseen postaukseen kommentoineelle S:lle aihetoiveesta, treenaamisesta ja ikääntymisestä. Teema on tullut viime vuosina valitettavan tutuksi itsellenikin ja tiettyjä realiteetteja on täytynyt niellä melko lailla pureksimatta. Ajattelinkin lähestyväni aihetta erittäin käytännönläheisestä kokemusnäkökulmasta tutkimusviittausten sijaan; luulen, että jokaisella on enemmän tai vähemmän kohtuullinen yleiskäsitys siitä, millaisia rajoitteita lisääntyvät ikävuodet harjoittelulle asettavat - ja toisaalta millaisia terveyshyötyjä varsinkin voimaharjoittelulla erityisesti ikääntyvien kohdalla on.

Koska rakastan rautalankamalleja ja muitakin yksinkertaistuksia, tiivistin täysin omiin mielipiteisiini (no, osin tietoonkin) nojaten olennaisimmat seikat.

1. Ensin palautuminen, sitten treeni
Viisikymppinen voi treenata samalla treeniohjelmalla ja vähintäänkin yhtä kovalla intensiteetillä kuin parikymppinen salipirkko tai -petteri, mutta kaikilta osin ei samalla viivalla olla. Vanhetessa kaikki hidastuu; niin myös kehittyminen ja varsinkin palautuminen. Saliharjoittelun elämänsä ensimmäistä kertaa (tai pitkän tauon jälkeen) aloittava keski-ikäistynyt ihminen ei nauti enää kuolemattomuuden illuusiosta; elämää nähneet nivelet ja mahdollisesti hyvin käyttämättömät lihakset eivät mukaudu harjoitteluun nuoruusikäisen tavoin. Sama koskee myös koko ikänsä urheillutta - treenien mikrovauriot eivät korjaudu läheskään yhtä nopeasti.

Huomion tulisi olla aivan erityisen painotetusti palautumisessa ja levossa; lepoa tulisi olla suhteellisesti enemmän treenimääriin nähden. Palautuminen täytyy vanhempana (mielellään kyllä jo huomattavasti aiemminkin) ymmärtää monipuolisena kokonaisuutena; se ei tarkoita vain riittävää unta ja makaamista saliharjoittelun välipäivinä, vaan esimerkiksi aktiivisempaa palauttelua kevyen aerobisen liikunnan muodossa, lihashuoltoa, rentoutusharjoituksia ja ylipäänsä urheiluun liittymättömien mielekkäiden asioiden tekemistä. 

Kuten kaikessa, myös palautumisessa ja siihen liittyvissä lukuisissa tekijöissä kaikki ovat yksilöitä. Osa on pärjännyt geenilotossa äärettömän hyvin; kehon rakenteissa (fyysisissä tai psyykkisissä) ei ole synnynnäisiä tai myöhemminkään syntyneitä vaurioita jotka tulisi ottaa treenikokonaisuuksia (ja siten palautumista) suunnitellessa huomioon, ja palautumiskapasiteetti on erittäin hyvä vanhuusikään saakka. Osalle puolestaan on jaettu jo alun alkaenkin kehnommat kortit ja urheiluun liittyvät suunnitelmat joutuu tekemään erilaisten rajoitusten ehdoilla.  

2. Liikkuvuuden näkökulma
Jos palautuminen on hieman vanhemman treenaajan prioriteettilistalla ehdoton ykkönen, on hyvänä kakkosena liikkuvuus. Tässä yhteydessä en tarkoita liikkuvuudella spagaatteihin ja muihin ääriasentoihin venymistä (ellei sellaista välttämättä halua) vaan enisijaisesti mahdollisimman täysien liikelaajuuksien saavuttamista ja ylläpitämistä, jotta treenaaminen voisi olla mahdollista vielä pitkälle eläkeiässäkin.
Liikkuvuuden lisääminen ei tarvitse olla oma harjoituskokonaisuutensa, vaan olen aina nähnyt mielekkäimpänä sisällyttää sen osaksi treenityyliä seuraavasti:
- Huolellinen, dynaamisia venytyksiä hyödyntävä lämmittely ennen harjoitusta - lämmittelyn merkitystä muutenkaan ei voi korostaa liikaa, varsinkin iän myötä kroppa yksinkertaisesti tarvitsee enemmän aikaa käynnistyäkseen. Lämmittely on myös ehdottomasti helpoin tapa ehkäistä vammoja.
- Mahdollisimman täydet liikeradat oikea tekniikka huomioiden, poislukien suunnitelmalliset ja hallitut sarjojen loppupuolten "fuskaukset".
- Treenaaminen ensisijaisesti vapailla painoilla; toki laitteillakin on paikkansa varsinkin viimeistelevinä harjoituksina. Vapaat painot mahdollistavat liikkeen mukauttamisen itselle sopivaksi vs. laitteiden pakotettu liikerata. Vapaiden painojen hyödyt ovat muutoinkin ylivoimaiset laiteliikkeisiin nähden, oli kyse sitten minkä ikäisestä ja tasoisesta treenaajasta tahansa.

3. Ruoan ja unen kanssa ei vaan voi fuskata
Kolmantena ja ehkäpä itsestäänselvimpänä esille on yksinkertaisesti pakko nostaa ruoan ja unen laadun entistäkin kriittisempi merkitys vanhetessa. Keho ei vain ole vuosikymmenten eletyn elämän myötä yhtä anteeksiantavainen. Itsekuri-tulokulman sijaan ajattelisin laadukkaan ravinnon ja riittävän unen korostamisen olevan juuri ne palaset, joilla hitaammin palautuvaa ja korjautuvaa kehoa voi eniten tukea.

***

Olisin toki voinut luetella lukemattomia muitakin tärkeitä asioita alkaen aina treenaamisen progressiosta, monipuolisuudesta, jaksottamisesta ja niin edelleen, mutta ne linkittyvät ennemmän muihin tekijöihin kuten treenaajan tasoon ja tavoitteisiin.

Ikävuodet eivät automaattisesti tarkoita treenaamisen kannalta yhtään mitään. Kukaan ei voi välttyä tietynasteiselta rapistumiselta, mutta kukaan ei myöskään lahoa aivan kauttaaltaan yhdessä yössä. Olennaisinta on olla jatkuvasti realistinen omasta tasostaan, rajoitteista (mahdollisesti alati lisääntyvistä sellaisista), tehdä kiertoreittejä noiden rajoitteiden ympäriltä sekä ennen kaikkea olla kärsivällinen tiettyjen asioiden hidastuessa. Hitaammat muutokset ovat kuitenkin kaukana pysähtyneisyydestä.

lomalaidun häämöttää

Kesäloma lähestyy, kuten myös tauko hormoneista. Samalla kevennän treenaamista, koska loma on lomaa, painoistakin. Koko lomaa en toki vietä pötkötellen, vaan palaan salille parin täyslepoviikon jälkeen heiluttelemaan raajoja edes näön vuoksi. Keventely ja hormonittomuus jatkuu elo-syyskuun taitteeseen asti, ja loppuvuosi menee jälleen kerran - jos kroppa vain jaksaa ja kestää - puurtaessa. Syksyn ja talven teemana tulee ehdottomasti olemaan kädet; vaikka meikäläisen fysiikka on melko tasapainoinen, nämä pulkannarut on aina laahanneet jäljessä. Todennäköisesti otan kokeiluun muutamia juttuja, mutta perusperiaatteet ei muutu mihinkään; johdonmukainen, progressiivinen treeni on loppujen lopuksi ainoa tapa kehittyä.

Viimeisen puolen vuoden aikana tuli taas himppusen verran kehitystä. Näillä kilometreillä mitään tolkuttomia kehitysspurtteja ei juuri enää tule, mutta sentään rikoin muutaman tavoittelemani painoennätyksen (en vaa'alla vaan levytangossa, ha-ha) ja pääsin ehdottomasti parhaimpaan offikuntoon. Olen aina kerryttänyt kaiken vähänkin ylimääräisen keskivartalolle ja sen häätäminen on ollut vähintäänkin tuskallista; siispä se, että sain vatsalihakset näkyviin varsinaisesti dieettaamatta (se yritys loppui hyvin lyhyeen ihan vain oman motivaatiopulan vuoksi) on mulle todellinen saavutus. Pinnallista, tiedän. Mutta sitähän tämä laji loppujen lopuksi on, narsismin näyteikkuna.

Joka ikisen kuurin ja treenijakson jälkeen käyn aika ankaraakin sisäistä keskustelua siitä, kuinka paljon parempi voisin olla. Jos tekisin asiat x, y ja z kovemmin tai säntillisemmin, todennäköisesti minulla olisi isommat lihakset siellä, täällä ja tuolla. Parantumattomana hedonistina tasapainoilen ja kipuilen aina myös asioiden mielekkyyden kanssa. Minussa on ollut ja tulee aina olemaan äärimmäisen vaativa puoli, jonka voisin tarvittaessa asettaa kuskin paikalle. Joskus olen niin tehnytkin ja vaikka pystyinkin vaativuuteni avulla venyttämään rajojani poikkeuksellisen paljon, samalla elämästäni tuli kokonaisuutena todella yksinäistä, kapeutunutta ja yksinkertaisesti synkkää. Tähänkin tiivistynee ikiaikainen, kliseinen totuus: ihminen ei ole koskaan tyytyväinen.

Kiitos valtavan paljon myös aiempiin postauksiin kommentoineille! Pyytäkää vain jatkossakin rohkeasti erilaisia aiheita ja näkökulmia, ne auttavat aina tällaista kroonista tyhjän paperin syndroomasta kärsivää. 

kehonrakennus ja ne paheksutut steroidit - osa 3

Jäin pohtimaan edellistä tekstiäni varsin pitkään - yhtäältä avasin monia asioita ja vähintään yhtä paljon jäi avaamatta, osin tarkoituksella. Siispä, palaan vielä tässä muutamaan aiheeseen.

Steroidien käytön yleisyydestä huolimatta asia on julkinen salaisuus jopa harrastajien ja kisaajien keskuudessa; keskinäisissä treeniporukoissa hormoneista keskustellaan toki jonkin verran, mutta henkilökohtainen kokemukseni on, ettei omia kuureja valoteta kovinkaan tarkasti tutuillekaan. En ole sitä itsekään tehnyt, ihan jo siitä syystä että dopingohjelmat ovat henkilökohtaisia ja kuten viime kirjoituksessakin mainitsin, steroidien käyttöön edes välillisesti opastaminen on eettisesti kyseenalaista puuhaa.
En myöskään tiedä, moniko dopingmaailman ulkopuolella oleva tuttuni tai ystäväni on vuosien varrella epäillyt minun käyttävän jotakin. Ehkä se alkaa tässä kohtaa olla valveutuneimmille jo jotakuinkin päivänselvää, mutta kukaan lähipiiristäni ei ole koskaan kysynyt minulta käytöstäni suoraan. Kysyjästä riippuen todennäköisesti kieltäisin kaiken kirkkain silmin. Kertaalleen tosin kävi niin, että istuessani iltaa perheenjäseneni kanssa seurueeseen tuppautui eräs kisasiskoni vuosien takaa ja hän alkoi täysin suodattamatta jutustella hormonien käytöstäni - perheenjäseneni kuunnellessa alle puolen metrin päässä. En enää muista, kuinka ohjasin keskustelun muihin aiheisiin, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Minä tai perheenjäsenenikään ei koskaan palannut tuohon iltaan, mutta miksipä käydä läpi ilmiselvää asiaa uudemman kerran.

***

Paitsi että steroidien hankkiminen on vaikeaa, on niiden ostaminen myös aivan poskettoman kallista. En ole koskaan laskenut - enkä aiokaan - kuinka monta tuhatta euroa olen dopingiin käyttänyt. Toki; olisin voinut kuluttaa samaisen rahan huomattavasti typerimpiinkin asioihin, mutta luulen, että olen piikittänyt itseeni parinkin asunnon käsirahat. Aineista ehdottomasti kallein ja samalla vaikeimmin hankittava on kasvuhormoni; sitä on harvoin saatavilla ja kyseessä on vieläpä äärimmäisen pilaantumisherkkä aine. Kasvuhormonia ostaessa ei koskaan voi olla sataprosenttisen varma, onko kylmäketju pysynyt katkeamattomana. Toki myynnissä on ajoittain myös jauhemuotoista kasvua, johon lisätään steriili vesi.

***

Sekä yleisiä että omakohtaisestikin koettuja sivuvaikutuksia olisi voinut listata huomattavasti enemmän kuin edelliseen postauksen olin niitä koonnut. Joidenkin oireiden ja tuntemusten kohdalta on tosin likipitäen mahdollista sanoa, johtuvatko ne nimenomaisesti steroideista vai jostakin muusta. Tärkein kielteinen sivuvaikutus jäi kuitenkin tyystin mainitsematta: kuukautiskierron häiriintyminen ja ennenaikaiset vaihdevuodet. Alan olla jo siinä iässä, että vaihdevuodet koittaisivat muutenkin, mutta itselläni ne alkoivat käytännössä jo vuosia sitten. Voin laskea yhden käden sormilla viimeisen kymmenen vuoden aikana olleet kuukautiset. Kroppani tosin on ollut ihmeellisen sinnikäs; varsin härskeistäkin kuureista huolimatta ovat kuukautiset tulleet poikkeuksetta joka ikisen (aivan liian pitkän) steroidijakson jälkeen takaisin. Olen itse onnekas siinä mielessä, etten ole koskaan halunnut lapsia, joten minulle asia on ollut sinänsä yhdentekevä. En kuitenkaan usko monenkaan steroideja käyttävän parikymppisen tytön miettivän mahdollista perheen perustamista siinä vaiheessa, kun tärkeämpää on saada mahdollisimman nopeasti Instagram- tai TikTok-kelpoinen perse.

Laajassa mittakaavassa steroidien käyttö on muuttunut oman käyttöhistoriani aikana huomattavasti. Siinä missä anabolisten aineiden hankkiminen oli vielä pari vuosikymmentä sitten todella työlästä, nykyisellään doping-kampetta kotiovelleen parilla klikkauksella jo seuraavaksi arkipäiväksi. Vaivattomuus on kulkenut käsi kädessä ahneuden; nopeiden tulosten tavoittelun kanssa. Aivan liian moni kasvattaa aivan liian lyhyessä ajassa massiiviset lihat, kerryttäen tavanomaisesti lähes kestämättömän (ja arvaamattoman) kavalkadin sivuvaikutuksia. Steroidit ovat yksi osa kehonrakennuksen pyhää syömisen, levon ja harjoittelun kolminaisuutta; eivät niiden korvike. Nopeasti hankittu on myös usein nopeasti katoavaa, mutta tätä harvoin ymmärretään ajoissa. Kuurin päätyttyä lihakset tyhjenevät ja pienenevät, mikä saa kaipaamaan kovempia aineita ja keinoja..ja psyykkinen riippuvuus on luotu. Kasvuhormoni on ainoa, jolla saa luotua niin sanotusti pysyvät lihakset, mutta se myös luo pysyviä muutoksia muun muassa kehon ääreisosiin. Teemu Selänne-väkäleuka on yleinen näky naispuolisillakin kehonrakentajilla. Kaikkitännehetinyt-mentaliteetti on kehonrakennuksessa tuhoisa.

***

Kehonrakennukseen ja steroideihin liittyy valitettavasti hyvin usein myös laittomien piristeiden käyttöä. Steroidien mahdollistama palautumiskapasiteetti sekä kovenevat treenit edellyttävät varsinkin kisakausilla lähes yli-inhimillistä jaksamista ja osa harhautuu hakemaan tuota jaksamista niistä kovimmista aineista. Huumeet, kehonrakennus ja oma tarinani niihin liittyen tarvinnevat kuitenkin oman tilansa, joten palaan niihin seuraavassa postauksessa.

kehonrakennus ja ne paheksutut steroidit - osa 2

Lupailin kertovani, mitä aineita olen käyttänyt, mutta joudun vetämään sanojani jossain määrin takaisin. Vaikka moraalini on monenkin asian suhteen enemmän tai vähemmän löyhä, en näe eettisesti mielekkäänä jakaa suoria ohjeita dopingin käyttöön. Hormonien käyttö on yhtä aikaa hyvin yksinkertaista ja äärimmäisen monimutkaista. Sinänsä kaikki steroidit ovat samanlaisia ja erilaisia; osa valmisteista soveltuu naisille huomattavasti paremmin ja osa taas takaa hyvinkin nopean oikotien miehisyyteen. Toisin sanoen, toisissa aineissa on enemmän androgeenisiä ominaisuuksia ja toisissa vähemmän. Aineiden valintaan vaikuttaa paljon myös aiempi käyttö - on aivan eri asia suunnitella kuuria kaksikymmentä vuotta steroideja käyttäneelle kuin ensimmäistä kertaa kokeilevalle. Aineiden skaala on nykypäivänä valtavan laaja ja täytyy myös ymmärtää, mitä on mielekästä yhdistellä minkäkin kanssa. Tarjolla on niin injektoitavia kuin oraalisia testosteronivalmisteita, kasvuhormonia (tuo kehonrakennuksen hel-vetin kallis Graalin malja), peptidejä, insuliinia, insuliinin kaltaisia kasvutekijöitä, estrogeeniblokkereita... Olen itse kokeillut kaikkea ja osaa käyttänyt pidempäänkin; menestyksekkäästi ja vähemmän menestyksekkäästi. Koska aineiden hankkiminen ei onnistu tavan apteekista, ei aina voi olla varma mitä saa. Toisinaan purkissa on ihan ehtaa tavaraa ja joskus taas silkkaa öljyä tai pelkkiä täyteaineita sisältäviä tabletteja. Surullinen tosiasiahan on, että suurin osa hormoneista täytyy hankkia ns. pimeiltä markkinoilta ja ovat useimmiten apteekkiryöstön tulosta tai vähintäänkin salakuljetettu useamman rajan takaa. Olenko uhrannut ajatuksia kyseisille faktoille? Joskus, mutta vain ohikiitävän hetken. Oma syntilistani on sen verran synkkä, ettei steroidien ostaminen sitä juurikaan rumenna.

Käyttöön liittyy paitsi oma epämiellyttävyytensä (kukapa haluaisi tökkiä itseään neuloilla useita kertoja viikossa), myös todellisia riskejä. Esimerkiksi insuliini on potentiaalisesti hengenvaarallista, ellei sen käyttöön ole perehtynyt. Insuliinia käyttäessäni onnistuin muutaman kerran injektoimaan sitä vahingossa liikaa ja sanotaanko, että noista virheistä todellakin oppi. Osa injektoitavista aineista aiheuttaa myös erittäin ikäviä vaikutuksia päätyessään pistämishetkellä verenkiertoon - pahimmillaan olen yskinyt yli viisi minuuttia kykenemättä hengittämään kunnolla.

Kuuntelen toisinaan huvittuneena ihmisten keskustelua steroidien käytön sivuvaikutuksista. Yleensä niistä vaahtoavat eniten henkilöt, joilla ei ole ollut minkäänlaista kosketuspintaa dopingin maailmaan Vauva.fi-keskustelupalstoja lukuun ottamatta. Haitalliset sivuvaikutukset ovat kuitenkin tosiasia ja oman osani olen minäkin niistä saanut; osa on pysyviä, osa korjautunee aikanaan kun lopulta hormonien käytön lopetan. Olen ollut onnekas siinä mielessä, että olen säilyttänyt naisellisuuteni suurimmalta osin vaikka käyttöni on ollut miestenkin mittapuulla varsin hurjaa. 

Näkyvin - tai kuuluvin - sivuvaikutus on ollut ehdottomasti ääneni karheutuminen. Ironisinta on, että se madaltui ensimmäisen kuurini jälkeen, mutta on sen jälkeen pysynyt lähes täydellisen muuttumattomana. Kukaan ystävistäni ei muista kuulostaneeni koskaan toisenlaiselta, mutta itse tiedän hyvinkin kirvelevästi menettäneeni pysyvästi varsin hyvän lauluääneni. Ääni ei tule koskaan palautumaan ennalleen ja olen oppinut elämään asian kanssa; kuulen toistuvasti, kuinka minua on miellyttävä kuunnella ja madaltumisen myötä ääneni myös koveni. Olen varsin uskottava joutuessani huutamaan.

Toinen merkittävä sivuvaikutus on ollut vaikea akne. En tiennyt steroidien käyttöä aloittaessani estrogeeniblokkereiden kriittisestä tärkeydestä ja niiden puuttuessa akne otti valtaansa koko yläselkäni ja kasvoni. Kärsin aknesta useita vuosia, kunnes lopulta hoidin sen lääkityksellä kuntoon. Akne katosi, mutta valtavat arvet jäivät. Onnekseni olen verraten taitava meikkaaja enkä ole nykyisellään kovin kamalaa katsottavaa meikitönnäkään, mutta toki olisin mieluiten säilyttänyt heleän kuulaan, aknettoman ihoni.

Muitakin, vähäisempiä kielteisiä sivuvaikutuksia toki on ollut ja on edelleen. Minulla on valtavan pitkät ja paksut hiukset, mutta ohimoilta on karannut suortuvia jonkin verran; saan paenneen hiusrajan helposti piiloon, mutta tiedostan varsin hyvin aiheuttaneeni hiustenlähdön itse. Hiukset toki kasvavat aikanaan takaisin. Muualle karvaa kasvaa sitten sitäkin enemmän ja joudun joka ikinen aamu höyläämään kasvokarvani; käytännössä olisin erittäinkin viiksekäs nainen, ellen höyläämistä tekisi. Muutkin ihokarvat on ajeltava useamman kerran viikossa. Se toki on rutiini, jota jouduin noudattamaan kauan ennen steroidien käyttöäkin, mutta karva on huomattavasti tummempaa ja paksumpaa kuin aikoinaan. Veriarvot ovat oma lukunsa sekin; ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun muun muassa maksa-arvoni ovat olleet taivaissa.

Viittasin jo edellisessä postauksessa niin sanottuun roid rageen ja valehtelisin jos väittäisin, etteivätkö steroidit madaltaisi kuurin kovimmassa vaiheessa vitutuskynnystä ja rajusti. Minulle kiukku on kuitenkin ollut jopa positiivinen tekijä - olen ollut aina varsin huono ilmaisemaan ärtymystäni tilanteissa, joissa se olisi jopa tarpeellista ja steroidit ovat mahdollistaneet tietynlaisia, no, kuohahduksia. Voin hyvin tavoittaa, että lähtökohtaisestikin impulsiivisemman ihmisen kohdalla nuo kuohahdukset eivät välttämättä pysy hallinnassa. Olennaisinta kuitenkin on juuri tuo lähtökohtaisuus; hormonit eivät tee kenestäkään mulkkua, ellei ihminen ole sitä jo edeltävästi.

Täytyyhän minun mainita myös kuuluisa alapää - se lienee asia, joka otetaan ensimmäisenä tai vähintään toisena esille naisten steroidien käytöstä puhuttaessa. Steroidit kasvattavat lihaksia.. ja myös klitorista. Suurimmalla osalla. Oma alakertani on pysynyt varsin entisenlaisena; jotakin kasvua on tapahtunut, mutta hyvin vähäisesti. Virilisaatio tosin on ihan totta, kuurin aikana halut ovat ihan omaa luokkaansa.

Entä sitten ne hyvät puolet?

Tällaista suorituskykyä ja ulkonäköä ei olisi mahdollista saada ilman dopingia. Piste. On yhtä aikaa hienoa ja surullistakin todeta, että pidän vartalostani erittäin paljon tällaisena. Olen aina ollut ääripäiden ihminen ja hormonit ovat mahdollistaneet minulle rajojeni venyttämisen aivan uudella tavalla. Toki, asiassa on toinenkin puoli; jos käyttää, on myös tehtävä kaksin verroin töitä. Kehonrakennus on raakaa, brutaalia urheilua. Se, että nautin peilikuvastani on ohikiitävä palkinto, mutta se ei todellakaan tule ilmaiseksi. Massasta poikkeava ulkonäkö tarkoittaa poikkeuksetta myös ennakkoluulojen kohtaamista ja sietämistä. Olen elänyt eräänlaista yhden naisen sosiaalipsykologista koetta, jonka aikana on käynyt hyvinkin selväksi millaisia oletuksia ja odotuksia toisista teemme puhtaasti ulkonäön perusteella. Olen saanut lukuisia kertoja kuulla, kuinka minun täytyy olla asioita x, y ja z, koska kisaan kehonrakennuksessa. Toisinaan nuo tekijät ovat olleet hyvinkin imartelevia, kuten itsekuriin ja päättäväisyyteen liittyviä - toisinaan taas varsin alentavia, esimerkiksi älykkyyttäni kyseenalaistavia. Siinä missä ihmiset yleensä ovat varsin hienovaraisia toisten vartaloiden kommentoinnin suhteen, on minulle katsottu tarpeelliseksi kertoa hyvin moninaisin sanankääntein miltä näytän. Sanoja on useimmiten tarkoittanut puhtaasti hyvää, mutta miksi olettaa, että treenattu ihminen haluaisi pyytämättä kuulla mielipiteitä kehostaan - yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan?

Vaikka steroidit ovat tuoneet elämääni paljon hyvää, ne ovat tuoneet muassaan vähintään yhtä lailla pahaa. En toivoisi kenellekään tällaista huolta terveydestään tai salailun taakkaa; fakta kuitenkin on, ettei ihan jokaiselle kaverille tai ystävällekään ole kannattavaa kertoa dopingin käytöstään. Ei ole myöskään mitään takeita siitä, ettenkö jossain kohtaa tule kärsimään hyvinkin mittavasti vuosien ja vuosien käytöstä esimerkiksi syövän muodossa. Vaikka en voisi suositella kenellekään steroidien tai muidenkaan dopingaineiden käyttöä, en usko, että muuttaisin toiminnassani mitään vaikka saisin mahdollisuuden palata ajassa taaksepäin. Loppujen lopuksi kehonrakennus on illuusiota ja taikuri valinnee itse, kuinka näytöksensä luo.