niin paljon pitäisi..mutta ei kuitenkaan

Kesäloma on joka jumalan vuosi yhtä pitäisien taistelua. Ikisuorittajan takaraivossa pyörivät somasti sekaisin kaikki tärkeät sekä täydellisen turhantärkeät tehtävät, joita niin ikään keski-ikäistyvä ja laiskistuva mieli koettaa torpata. Lopulta väsähdän tästä loputtomasta päänsisäisestä pingisottelusta siinä määrin, etten tee yhtään mitään - en edes haluamiani asioita, jotka ovat hautautuneet jonnekin pitäisien alle. Jopa treenaaminen tuntuu tällä hetkellä lähinnä perässä hinattavalta kivireeltä.

Loma on ollut tähän saakka kaikkea paitsi palauttava. Uni on ollut luokattoman huonoa, lähinnä edellisissä postauksissa puituun ihmissuhdekurjuuteen liittyen. Olen yrittänyt ymmärtää, miksi P:n torjunta on sivaltanut näinkin syvältä; tavallisesti tunnepuolen asiat eivät ole olleet niitä, jotka untani horjuttavat. P:ssä vain on sitä kuuluisaa jotakin; hänen tapansa olla läsnä ja kantaa sekä ilmaista itseä ohittivat lujimmatkin suojamuurini. Vaikka tällainen täydellinen paljastuminen toiselle on aiemmin ollut minulle äärimmäisen vaikeaa, P:n kohdalla se ei haitannut - hän salli minun olla sitä mitä olen. On hirvittävän vaikeaa päästää irti sellaisesta kohdatuksi ja nähdyksi tulemisesta.

Lyhyehkön radiohiljaisuuden jälkeen P otti eilen yhteyttä viestin muodossa ja vaihdettiinkin useampia tekstareita - joiden lopputulema oli sopimus yhteisestä, parin päivän mittaisesta lomareissusta. P vitsaili erillisistä huoneista, mutta kumpikin tietää mitä todellisuudessa tulee tapahtumaan. Mun pitäisi olla tässä tilanteessa niin tiedostava, niin kypsä ja varsinkin aikuinen eikä hankkimalla hankkia lisää tunnehaavoja...mutta sen sijaan lisään listalleni vielä yhden pitäisi-kamppailun.

kummallisia keskusteluja ja hiljaisuutta

Mikä elämäni miehiä vaivaa? Tai miksi elämäni miehiä ovat juuri ne, joita vaivaa aivan helvetin moni asia?

En vielä joitakin vuosia sitten olisi arvannut käyväni entisen puolisoni kanssa keskustelua siitä, kuinka hänen tulisi valmistautua vankilassa oloon.

Jos se keskustelu oli alkuunkaan.

Eihän vapautensa menettämiseen voi valmistautua, vaikka sillä olisikin alku- ja päättymispäivämääränsä. Ei reppuaan pakkaa kuin all inclusive-äkkilähdölle; loppujen lopuksi taitaa olla täydellisen yhdentekevää mitä mukaansa ottaa tai on ottamatta. 

Tunsin silti pientä, näivertävää kateutta kuunnellessani eksän vankeinhoitoajan suunnitelmaa. Terapiaa, kouluttautumista, pakollista pysähtymistä. Tarkkaan rajattu aika, joka on vain ja ainoastaan yksilöä itseään varten. Kenellä sellaiseen on mahdollisuutta, missään? On toki eri keskustelunaiheensa, mistä hinnasta olisin itse valmis vapauteni myymään. Todennäköisesti en mistään. 

P on ollut jälleen radiohiljaisuudessa. Sen hiljaisuuden kovaäänisyys tuntuu sydänalassa asti.

saako kaivata sellaista mitä ei ollutkaan

Jokainen taitaa tietää vertauskuvan laastarista, joka repäistään kerrasta irti ja siten kipukin on vain hetken aikaa kirvelevän kova? 

P ei ilmeisesti ole tästä vertauskuvasta kuullut, sillä tämä on suoraan sanottuna melko helvetillisen kivuliasta p..skaa. Oletus oli, että nyt kun parisuhteen mahdollisuus on taputeltu, kumpikin vetäytyy haukkaamaan happea ainakin toviksi ja pöly saa laskeutua.

Mitä vielä. Viestejä on vaihdeltu ei-yhtään-mistään, välillä toistaen kiduttavia tosiasioita kuinka pariutumista ei voi tapahtua - kunnes tovin kuluttua käydään hyvinkin yksityiskohtaisesti läpi millä tavoin nautittiin toisistamme sängyssä.

Tuntuu, kuin uusia laastareita kiinnitettäisiin ihoon sitä mukaa kun vanhoja revitään nyppäisy kerrallaan irti.

Jos tämä ei ole masokismia, mikä sitten?

En tiedä, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua. En voi kertoa P:n taustoista ja syistä vetäytyä suhteesta paljastamatta liikaa P:n tunnistettavaksi tekeviä seikkoja, mutta sanotaanko näin, että hänen historiansa on äärimmäisen traumaattinen ihmissuhteiden osalta. P on siis elänyt jo pitkän aikaa yksin ja päättänyt, että jatkaa näin loppuun saakka säästääkseen sekä itsensä että mahdollisen kumppanin ylimääräiseltä kärsimykseltä. Vaikka päätös kuulostaa vähintäänkin liioittelulta, ystäväni/kollegani reaktio P:n taustatarinaan tiivistänee kaiken; eihän hänellä edes voi olla muita vaihtoehtoja. 

Olen siis yhtä aikaa sekä äärimmäisen otettu että satutettu siitä tosiasiasta, kuinka P lähti kohdallani hetkeksi harkitsemaan - entä jos sittenkin?

Mun ei pitäisi ikävöidä sellaista mitä ei koskaan ehtinyt olla. Mutta raotimme toinen toisillemme itseämme siten, että ehdimme silmänräpäyksen ajan nähdä vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen.

Se näytti kertakaikkisen upealta, toden totta.

ei meistä mitään tullutkaan

Jos minulta kysyttäisiin nyt, oliko mahalaskun merkkejä näkyvissä hyvissä ajoin, olisi vastaus ehdottoman varma kyllä. Kylmää, kuumaa; tule lähelle, pysy kaukana. Epämääräisen varovainen tapailu vaihtui viime viikolla torjuntaan, kun P veti liinat kiinni. Meriselityksiä oli monenlaisia alkaen aina klassisesta "ei tää johdu susta vaan musta" kun taas itse ajattelen asioista hyvin yksioikoisen mustavalkoisesti - jos tunteita on riittävästi, homma toimii. Riippumatta siitä, millaisia pelkoja, ahdistuksia ja traumoja selän takana onkaan.
Otin torjunnan yllättävän raskaasti. Ajattelin, että näillä ikävuosilla ihmissuhteen päättymiseen suhtautuisi melkeinpä rutiinilla, mutta tipahdin lähes kirjaimellisesti polvilleni; tuntui, että sydän itki verta kuin teinivuosina konsanaan. Ehkä jotain teini-ihastumisen kaltaista tässä olikin, kaikessa vaikeudessa ja kiihkossaan.

Iso ongelma on se, että koko "ero"keskustelu on käyty puhtaasti viestitse, sillä P on työmatkalla aina ensi viikon alkuun saakka. P kyllä aluksi alleviivasi kuinka tärkeää meidän on käydä asiat läpi myös kasvotusten ja hän haluaa aivan ehdottomasti vastata kaikkiin kysymyksiini - mutta herra ei ole ottanut vielä kertaakaan kantaa siihen, milloin me ihan oikeasti tämä keskustelu käytäisiin. Olen kysynyt asiaa sekä epäsuorasti että suoraan, mutta joka kerta tämän nimenomaisen asian kohdalla mieheen iskee ilmeisesti hyvin valikoiva lukihäiriö.
Toisaalta minusta tuntuu, etten edes tiedä mitä haluaisin kysyä ja kertoa. Olen äärimmäisen pettynyt ja surullinen, mutten vihainen. Raakaa realismia on myös se, että syksyllä me tehdään töitä yhdessä ja tavalla tai toisella on vain kestettävä. Miten, siitä mulla ei vielä ole aavistustakaan.

Voi myös olla, että tarina saa vielä varsin mutkikkaan käänteen - seksisuhteen mahdollisuus on nimittäin edelleen neuvottelupöydällä ja kumpikin on suhtautunut kyseiseen ajatukseen varovaisen myönteisesti. Toipumistahan ajoittainenkaan paneminen ei edesauta millään tapaa, mutta saatuani vuosien tauon jälkeen aivan jumalaista seksiä, en ihan heti olisi valmis vetämään vetoketjua ylös asti kiinni.

Missään nimessä tämä ihmissuhdedraama ei ole loppuun käsitelty - tuskallisimpiin yksityiskohtiin palaan seuraavassa postauksessa.

pikakelaus treeneistä - ja rakkausviritelmästä

Jotta tästä ei tule silkka rakkaushöttöblogi, otan hetkeksi tarkasteluun bodailupuuhat. Tai tarkemmin voimailupuuhat; bodailu on sellaisenaan ollut sivuroolissa viimeisimpien kuukausien ajan. On tuskastuttavaa huomata, kuinka keho vanhenee vääjäämättä ja ajetut kilometrit todellakin tuntuu kropassa. Punnertaessa todellakin saa punnertaa, eikä kyykkytanko nouse kovinkaan kepoisesti vaikka millaisella hevoskuurilla olisi. Voimatulokset on tänä keväänä hivuttautuneet hieman ylöspäin, mutta vain hieman - viime viikkoina tankoon on saanut latoa pitkälti samat painot kerta toisensa jälkeen, eikä kaivattua nytkähdystä uuteen nousuun ole tullut. Toki, kuurikin otti uudet kierroksensa ihan vastikään ja sen vaste näkyy hivenen viiveellä. Treenailen apuaineiden kera vielä kuukauden-pari ennen samanmittaista taukoa, mutta siihen saakka revin tästä ruhosta irti kaiken minkä saan. Nyt loppukuurille mukaan ottamani hormonit ovat kaikista tehokkainta, mutta myös hermoja kiristävintä kampetta. Tässä kohtaa tosin täytyy oikoa tiettyjä stereotypioita ja alleviivata, että raivohullua testo-tyttiä musta ei kuitenkaan tule - eikä ole koskaan aiemminkaan tullut. Tietyt aineet saavat v..tutuskynnystä alemmaksi, mutta eivät ne ihmisen peruspersoonallisuutta muuta. Esimerkiksi voisin nostaa eilisen treenin, jossa eräs kanssatreenaaja päätti asemoitua tekemään leuanvetoja samaan kyykkyräkkiin juuri sillä hetkellä, kun olin asettelemassa kyykkytankoa niskaan. En repinyt omaa tai tämän kyseisen jumppaajan päätä irti, mutta saatoin päästää voimasanan tahi pari. Normaaliolosuhteissa tupisisin korkeintaan itsekseni tai hymyilisin kiusaantuneena.

Kirosanoista saanee kehnon aasinsillan rakkauselämääni, jota nyt vain on pakko avata edes hieman. Viime viikonloppuna asiat etenivät siihen pisteeseen, että päädyttiin kollegan kanssa lopulta samaan sänkyyn ja hän jäi yöksi. Äärimmäisen ei-järkevää oli käydä todella vakavia keskusteluja puoli neljän aikaan aamulla siitä, mikä erityisesti häntä pelottaa parisuhteeseen ryhtymisessä ja tuleeko se koskaan edes kyseeseen meidän kohdalla. Rakentuuko tästä jotain vakavampaa; se on edelleen valtavan iso kysymysmerkki. Mutta jos jokin selkiytyi niin ainakin se, että tunteita on, molemmilla. Avaamatta keskustelun sisältöä liikaa saatan vain todeta, kuinka raastavan vaikeaa kahden keski-ikäisen ja elämässään kolhiintuneen ihmisen on luottaa. Viime kädessä elämään. 

Siedän erittäin hyvin miesosapuolen epävarmuuden, mutta olen aivan suunnattoman raivoissani omasta käytöksestäni. Koska koko tämä ihmissuhdetilanne/säätö/viritelmä edustaa epävarmuutta sen kaikissa muodoissaan, on ahdistus jatkuvana seuralaisenani. Ja mitä ahdistus saa tekemään? Juuri sitä, mitä ei pitäisi: varmistelemaan varmistelemasta päästyänikin. Pystyn hillitsemään itseni suurimman osan ajasta, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti tiedustelen (riippumatta vastapuolen toiminnasta), olenko ylittänyt rajoja, teenkö jotain väärin tai kelpaanko vielä. Se. On. Vastenmielistä.
Osa lukijoista on mahdollisesti jo päätellyt minkä ammatin edustaja olen. Tiedänkin työni puolesta paremmin kuin hyvin psykologiset tekijät tuon edellä kuvatun ahdistuskäyttäytymisen taustalla. Miksi silti juuri tässä tapauksessa suutarin lapsella ei voi olla kenkiä, useampiakin pareja? Olen se, joka kertoo ihmisille kuinka ymmärtää ahdistuneisuuttaan ja tulla toimeen sen kanssa - ei mun pitäisi olla tällä tavoin hukassa oman toimintani kanssa! Yrittäessäni varmistaa, ettei miesosapuoli pakita aiheutan sen ihan itse. Vielä ei niin ole käynyt, mutta jos en saa käyttäytymistäni paremmin aisoihin, se on väistämätön lopputulos.