Viime yö - ja lopulta aamukin - meni pitkästä aikaa valvoessa ja itkiessä. Aluksi itkin P:n aiheuttamia sydänsuruja, jossain kohtaa aloin itkeä häpeää siitä että tämän ikäinen emäntä itkee miehen takia. Mun ei pitäisi. Mun ei missään nimessä pitäisi. Ei näillä kilometreillä, ei tällä elämänkokemuksella eikä varsinkaan oman itsearvostuksen takia. Mun ei kuuluisi olla pisteessä, jossa annan kohdella itseäni näin.
Mitään traagista tai dramaattista ei ole sattunut, mutta kuten jo edellisestä postauksesta saattoi tavoittaa, traumahaavat on auenneet eikä olo ole kovinkaan kummoinen. P on jälleen vältellyt viesteihin vastaamista ja perui myös tulevalle viikolle sovitun tapaamisen. Ehkä mun pitäisi rivien välistä ymmärtää, etten ole P:n prioriteettilistalla kovinkaan korkealla - tai jos välttelykäyttäytymisen syy on jokin aivan muu, P:n tulisi se osata sanoittaa. Vaikka olisin hänelle pelkkä (työ)kaveri.
Tapasin tänään hyvää ystävääni, jonka kanssa keskustelin aiheesta lyhyesti. Kuvailin, kuinka koen suunnatonta epäonnistumisen häpeää ihmissuhteiden osalta; huomaan myös alkaneeni kyseenalaistaa käsitystä itsestäni. Näenkö itseni aivan vääristyneesti, kun tulen toistuvasti torjutuksi? Paljastuuko minusta jotakin poikkeuksellisen vastenmielistä ja rumaa ihmisten tutustuessa minuun paremmin, ja sen vuoksi kääntävät selkänsä? Mikä minussa on pielessä?
Olen väsynyt pettymään ja itkemään. Haluaisin muistaa, millaista on kun joku todella ilahtuu näkemisestäni ja kaipaa luokseni. En enää tavoita noita mielikuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti