torstai 24. marraskuuta 2022

yhteys palautettu

Vietin tiistaipäivän P:n luona.

Käytännössä istumme kahdeksan tuntia sohvalla ja juttelimme kaikenlaisista asioista, laidasta laitaan. Mitään seksuaalista ei tapahtunut (mikä näin jälkikäteen ajateltuna on ehkä vain hyvä asia), toki halasimme pitkään kotiin lähtiessäni. Ilta oli aivan äärettömän mukava; lämminhenkinen, rento, mutkaton. Mun oli yksinkertaisesti todella helppo olla ja tuntui, että näin P:n nyt jotenkin eri tavalla. Ehkä me molemmat pystyimme nyt hengittämään..toisiamme? En tiedä, mutta jokin oli hyvällä tapaa toisenlaista. 

Pyrin kuitenkin varomaan liikaa romantisoimista. En vieläkään tiedä, mitä P minua kohtaan todella tuntee tai mitä hän ajattelee; olenko hänelle tuttava, kaveri, ystävä vai potentiaalinen naisystävä jossain kaukana tulevaisuudessa. Selvää on, että tarvitsemme enemmän aikaa yhdessä selvittääkseni (tai selvittääksemme) tuon kysymyksen. Syksyn - ja lähes koko vuoden - oltua melkoisen raskastakin henkistä vuoristorataa, tuntuu "odottaminen" ja "ajan kuluminen" lähinnä kidutukselta. Pelkään myös tekeväni itsestäni narrin; entä jos olenkin korviani myöten ihastunut ihmiseen, jolla ei ole aikomustakaan viedä asioita yhtään pidemmälle?

Kunpa kaikki menisi loppujen lopuksi hyvin.

perjantai 18. marraskuuta 2022

yllätyskäänne

Tästä ihmissuhdepelleilystä ei kyllä yllätyksiä puutu.

Jäin maanantaina P:n kanssa kahvihuoneeseen kahden kesken ja musta tuntui, että tuo hetki oli ainoa tilaisuus nostaa virtahepo pöydälle. Lyhyen ja todella kankean small talkin kautta päädyin kysymään, onko P todella aloittanut seurustelusuhteen. En tiedä kumpi meistä oli yllättyneempi; P vai minä P:n hölmistyneestä ilmeestä. P oli hetken hiljaa ja repesi epäuskoiseen nauruun. "Seurustelusuhteen? Mistä tämä nyt tuli?" Selitin kangerrellen kuulemistani huhuista ja yritin tulkita P:n kasvoilta mahdollisia paljastavia mikroeleitä. P oli jälleen tovin sanomatta sanaakaan, kunnes huokaisi syvään ja kiroili. "Mä olen jumalauta viettänyt syksyn mun siskon kanssa." Tiedän P:n sisarusten asuvan ulkomailla ja vierailevan harvakseltaan Suomessa - ja tämä oli ollut yksi niistä harvoista kerroista.

En osaa sanoin kuvailla sitä helpotuksen aaltoa, joka mun ylitse vyöryi. Tottakai samanaikaisesti tiedostin, ettei mikään selittäisi - saati pyyhkisi pois - P:n huonoa käytöstä mua kohtaan, mutta ainakaan mun yli ei oltu kävelty siinä määrin kuin olin luullut.

Ei toista naista. Ei parisuhdetta. Onko tässä vielä mahdollisuuksia?

Ja kuinkas kävikään - toissapäivänä P laittoi viestiä, kepeän kevyesti kuulumisia kysyäkseen. Viestittelimme niitä näitä asialliseen sävyyn, vaikka mun ajatukset pyöri hallitsemattomilla kierroksilla. Miksi P:n sävy muuttui yhtäkkiä tällä tavoin? Miksi hän ylipäänsä otti yhteyttä? Haluaako hän säilyttää vain mukavan työkaveruuden, vai onko hänellä edelleen tunteita mua kohtaan?

Viestittely eteni siihen pisteeseen, että sovimme tapaavamme töiden ulkopuolella ehkä jo ensi viikolla.

Mua pelottaa. Sydän on jo valmiiksi rikki ja mietin, kuinka pahasti tässä voi vielä käydä.

***

Kaikesta tästä myllerryksestä huolimatta olen käynyt treenaamassa. Osa jumppailusta on ollut keskittymätöntä paskaa olosuhteista johtuen, mutta olen pitkästä aikaa rikkonut useita ennätyksiä; seuraavaksi voinee odottaa paikkojen rikkoutumista. Kuuria olisi jäljellä kuusi viikkoa ja se tuntuu suorastaan huojentavalta, keho alkaa olla aika väsynyt ja kuukauden-parin kevennys tulee todella tarpeeseen. Kesää kohti käännyttäessä koittaa pitkästä aikaa myös dieetti - klassinen kuivan kesän orava-look on jälleen tähtäimessä.

torstai 10. marraskuuta 2022

ja jäljelle jäi häpeä

Mieliala ei ole juurikaan noussut sitten viime postauksen - sanoisinko jopa, että asiat on entisestään monimutkaistuneet. En vieläkään tiedä, kuka P:n uusi sydänkäpynen on, mutta työpaikan epäviralliset juoruak.. tietotoimistot asiasta kyllä supisevat. Tästä kaikesta on tehnyt entistä kirvelevämpää P:n käytös mua kohtaan. Olemme törmänneet töissä satunnaisesti, viimeksi tänään - ja mitä sain osakseni? Puhdasta vittuilua. En tiedä mikä P:n kenkää puristaa, mutta käytöksen perusteella väittäisin sen olevan aika hel-vetin iso kivenmurikka.

Mun naamaan ei ole koskaan ennen tällä tavoin hierottu kelpaamattomuutta. En tiedä, yllättyisinkö enää siitäkään, jos P tulisi jonakin aamuna mua vastaan keskisormet pystyssä ja ojentaisi pamfletin jossa hän tyhjentävästi kuvailisi miten käsittämättömän huono ihminen olen. 

Viime viikkoina olen ehtinyt käydä läpi aikamoisen skaalan tunteiden kirjoa, mutta kaiken jälkeen olen jäänyt häpeän kanssa kaksin. Uskottelin itselleni P:n tuntevan minua kohtaan enemmän kuin hän todellisuudessa tunsikaan ja samalla annoin itsestäni aivan liian paljon. Näihin päiviin saakka uskoin, ettei tunteitaan voi haaskata, mutta kaikkien käänteiden jälkeen olen melko valmis muuttamaan mielipidettäni. P sai mitä halusi, tietäen todennäköisesti alusta saakka ettei hän halua (tai pysty) viemään suhdetta kanssani pidemmälle. Oliko pakoauto - uusi kumppani, siis - kovinkin pitkään nurkan takana odottamassa?

Rakkaudessa oli P:lle - ja ehkä edelleen on - jotakin äärettömän kipeää. Surullisinta on, että hän teki siitä sellaista myös minulle.

b*tch i'm back!

Vaikka blogi on pölyttynyt digitaalisessa hyllyssä (aivan liian) kauan, en ole tätä missään vaiheessa unohtanut. Kirjoittamisen paine on tyk...