en tiedä mitä en tiedä

Ahdistaa. Ahdistaa todella lujaa.

Mieli toistaa rikkinäisen levyn lailla samoja kysymyksiä, joihin löydän korkeintaan satuttavia vastauksia tai en vastauksia ollenkaan.

Palaan aina vain uudelleen miettimään, olisinko voinut estää P:n räjähdyksen yksinkertaisesti pitämällä turpani kiinni tapailustamme tai olisinko edes voinut rauhoitella eskaloitumassa olevaa tilannetta yhtään paremmin?
Vai keskitynkö täysin vääriin asioihin; pitäisikö huomioni ennemminkin olla siinä, miksi P reagoi kuten reagoi ja olisiko tämä lopputulos ollut väistämätön, ennemmin tai myöhemmin?

Teot puhuvat aina sanoja enemmän. Aina. Ellei ihminen kerro jotakin, mikä on hänelle itselleen epäedullista tai epämukavaa.

Tapailumme alkuvaiheessa P toisteli, ettei ole varma pystyykö parisuhteeseen - kenenkään kanssa. Ja että hän pelkää satuttavansa minua tai viime kädessä itseään. Tuo puhe loppui käytännössä täysin jossain vaiheessa ja se sai minut tottakai pohtimaan, onko P sittenkin alkanut harkita parisuhteen mahdollisuutta - tai vaihtoehtoisesti hän lakkasi pitämästä minua kumppanikandidaattina lainkaan. En tiedä. En todellakaan tiedä. Kaikki huutaa kommunikaation puutetta, suojamuurien taakse vetäytymistä.

Kuten joku joskus viisaasti sanoi - "don't use your wounds as your weapons". Tiedän osuneeni P:tä johonkin todella, todella arkaan paikkaan, mutta en tiedä mihin. 

Olisin vain halunnut saada edes mahdollisuuden oppia ymmärtämään.

tajunnanvirtaa

Minun olisi pitänyt aavistaa pahinta. En olisi saanut ummistaa silmiäni lukemattomilta varoitusmerkeiltä.

Halusin uskoa hyvään. Siihen, että lempeys ja kärsivällisyys kyllä kesyttävät sinut aikanaan.

Ilmassahan oli jo toivoa! Haaleaa lämpöä, varovaista uskallusta. Olit päästänyt minut lähemmäs.

Antauduin päiväunieni vietäväksi; entä jos sittenkin sinusta ja minusta tulisi vielä jonakin päivänä ”me”?

Suurin erheeni oli kuitenkin tietämättömyys.

En olisi saanut haaveilla sinusta ystävällemme.

Sinun kuului pysyä salaisuutena. Et vain koskaan kertonut sitä minulle.

Paljastumisesi synnyttämä raivo oli mykistävää.
Mitkään aseet maailmassa eivät voisi satuttaa yhtä paljon kuin pisteliäät sanasi – ja ehkä jopa kipeimmin sivalsi kaikki se, minkä jätit lausumatta ääneen.

Sähellystä! Sohlausta! Sirkusta! Et halua mitään sellaista, ja vähiten minut.

Onnistuit pyrkimyksissäsi.

Lannistit minut.

Katosit ja jätit minut tuhon keskelle, täydellisen yksin.

ohi on

Ja mistä syystä.

Joskus paska osuu tuulettimeen tavalla, jota ei olisi osannut ennakoida huonoimmissakaan kuvitelmissa. 

Sovittiin P:n kanssa treffit tämän viikon perjantaille. Kaikki oli sujunut taas hieman mukavammin; viesteissä ja lyhyissä kohtaamisissa työpaikalla oli lisääntyvää lämpöä sekä flirttiä.

Mutta.

P oli eilen yhtä aikaa töissä yhteisen tuttumme kanssa. Hän on ainoa, jolle olen kertonut epämääräisestä tapailustamme ja myös P tietää, että kyseinen tuttava tietää. En tokikaan ole valottanut tuttavani ja minun välisiä keskusteluja P:lle sen tarkemmin, sillä olen ajatellut, että minunkin täytyy saada tuulettaa tunteitani jollekulle luottamuksellisesti.

Osana muuta kahvipöytäkeskustelua tuttavani oli kysynyt P:ltä näennäisesti harmittoman kysymyksen: "mitä sun rakkauselämään kuuluu?". 

Se ylitti jonkin rajan, jonka olemassaolosta en ollut tietoinen.

P raivostui.

Hän aloitti tiedustelemalla viestitse, millainen käsitys kyseisellä tuttavalla on suhteemme laadusta; mehän olemme vain kavereita. Sen jälkeen hän jatkoi useamman viestin kautta, ettei halua tällaista huomiota, sirkusta ja sähläystä osakseen. Viesteissä oli poikkeuksellisen loukkaantunut, ahdistunut ja ennen kaikkea vihainen sävy. Yritin pyöristellä tilanteen kulmia ja tuoda esille, mahtoiko kysymys liittyä kuitenkin johonkin muuhun aiheeseen kuin "meihin"; toki parhaani mukaan validoin P:n kokemusta ahdistuksesta. P:n raivo tuntui kuitenkin vain yltyvän ja lopulta hän ilmoitti, ettei meidän ole syytä tavata enää. Toivoin, että P:n ahdistuksen pahin kärki taittuisi aamuun mennessä, mutta työpaikan parkkipaikalla kohdatessamme P katsoi minusta suoraan ohi eikä edes tervehtinyt.

Jollain tapaa tavoitan P:n reaktion; ehkä hän koki paljastuneensa toiselle vastoin tahtoaan tai raivostui omille mielikuvilleen siitä, mitä olen tuttavallemme voinut kertoa. Siitä huolimatta, reaktio tuntuu todella kohtuuttomalta ja epäreilulta, enkä voi välttyä kokemasta syyllisyyttä. On aivan ilmiselvää, että P:llä on ajatus- ja käyttäytymismalleja joista en ole ollut tietoinen - ainakaan ennen tätä - ja ne ovat vähintäänkin satuttavia. Silti, silti haluaisin P:n pyörtävän päätöksensä ja näkevän asiat mun kannalta.

Olen vain ihminen, jolla on lämpimiä tunteita häntä kohtaan. Miksi sellaisesta täytyy rangaista?

vaikeaa

Tapasin P:n edellisen kerran viime viikolla. Meillä oli todella mukavaa, hauskaa ja rentoa - sellaista vaivatonta yhdessäoloa, mitä aina aiemminkin. Mutta viestitse P:n kanssa on edelleen aivan käsittämättömän vaikea kommunikoida. Kylmää, kuumaa, kiukuttelua, (hänen ehdoillaan tapahtuvaa) seksuaalissävytteistä flirttailua, arkipäiväistä kuulumisten vaihtelua - koko h..tin skaala. Asioiden kuitenkaan etenemättä yhtään mihinkään. 

Ymmärrän P:n taustaa. Mulla on pitkä pinna ja myötätuntoa liiankin kanssa.

Mutta.

Haluaisin selkeää osviittaa siitä, onko P:llä tunteita vai ei. Tuntuu, että olen alati varpaillani; pohtimassa mitä sanon ja miten sanon, jotta en toisaalta anna itsestäni liian kaverillista mutta en myöskään liian tyrkkylorttoa vaikutelmaa. En tiedä, tiedostaako P oikukasta käytöstään itse, mutta joka tapauksessa tämänkaltainen suojautuminen on väärällä tapaa itsekästä. Mulla ei ole kiire mihinkään ja asioiden pitääkin saada kehittyä rauhassa. Voisi kuitenkin olettaa, että hänellä on jokin käsitys tunteistaan mua kohtaan kaikkien näiden työtoveruusvuosien ja varsinkin puolen vuoden säätämisen jälkeen. Oon pian tilanteessa, jossa mun on asetettava itseni kanssa deadline tälle kaikelle. Vielä en halua sitä miettiä, mutta tunnistan kyllä voivani hieman kehnosti tässä tilanteessa.

Ajatukset on vierailleet ajoittain eksässä. Mulla on häntä ikävä; ei romanttisessa mielessä, mutta monella muulla tavoin. Olimme - ja olemme - toistemme sielunkumppaneita ja vuosia eron jälkeenkin olemme nojanneet toisiimme. Nyt kun hän ei ole ollut arjessani läsnä, olen kokenut ehkä yllättävänkin isoa kaipuuta. 
Toisinaan olen todella pahoillani siitä, miten asiat menivät. Hän oli elämäni suurin rakkaus ja tulee sitä aina olemaan.

Harva asia on mun elämässä ollut pysyvää, mutta treenit on kuitenkin olleet yksi sellainen juttu. Niihin olen nojannut nytkin ja onneksi rauta on liikkunut kohtalaisesti, kaikesta ihmissuhdeahdistuksesta huolimatta. Kuuria pitäisi jatkaa vielä jonkusen kuukauden verran, mutta huomaan muun kuormituksen lisäävän aineiden aiheuttaman perusvitutuksen määrää; pinna on ollut hetkittäin todella kireällä. Toki, olen tavanomaisesti siinä määrin kiltin hyväntuulinen ihminen, että mun "kireä pinna" lienee monen suomalaisen perusolotila. 
Olisi silti hienoa, jos syksy toisi muassaan vielä jotain muutakin kuin vitutusta.