Mulle alkaa pikku hiljaa realisoitua kuinka raskas tämä vuosi oikeastaan on ollutkaan. Elämän eri osa-alueet ovat kaikki haastaneet omilla tavoillaan, mutta ihmissuhteiden monimutkaisuudet on löytäneet aivan uusia tasoja - noiden monimutkaisuuksien tapahtuen vain ja ainoastaan oman mieleni uumenissa.
Kymmenisen vuotta sitten minut repäistiin yhdessä hetkessä rakastetusta puolisosta petetyn ja jätetyn rooliin. Vaikka pettäminen oli jo itsessään äärimmäisen satuttavaa, piti se sisällään useita muitakin raastavia elementtejä; toinen nainen oli hyvä ystäväni, salasuhde oli kestänyt useamman vuoden ja noiden vuosien varrella pettäjäpuolisoni oli rakentanut kokonaan uuden perheen, lapsia myöten. Sanomattakin lienee selvää, että tällainen on aika traumatisoivaa. Arvelin jo tuolloin, että asioiden käsittely ei tapahdu hetkessä ja sittenkin kun olen käsitellyt tapahtuneen yksikseni, tietyt asiat nousevat pintaan vasta uuden kumppaniehdokkaan kohdalla.
Olin erittäin oikeassa.
On kulunut lähes vuosikymmen, että olen kyennyt ihastumaan uudelleen - ja se, että olen ihastunut juuri P:n kaltaiseen ihmiseen on toki herättänyt lukuisia kysymyksiä. Yritänkö korjata mennyttä rakentamalla erotilanteen uudelleen ja pyrkimällä siten ottamaan haltuun traumaattisen kokemuksen? Koenko P:n turvallisena vain siksi, että hän pitää minut etäällä? Olenko ollut aiemmin niin hyväksikäytetty ja nujerrettu, etten enää edes kykene vaatimaan ihmisarvoista kohtelua?
P ei kohtele minua huonosti, tavallaan. Hän pysyttelee edelleen etäisyyden päässä, antaen ajoittain ymmärtää jotakin - vain vesittääkseen hetken kuluttua koko vaikutelman. En tiedä, olenko hänelle keskivertokaveria kummempi tapaus. Se, että asetan itseni toistuvasti alttiiksi torjutuksi tulemiselle - saman ihmisen toimesta - on äärimmäisen kuluttavaa, sillä joka kerta, kun P vetäytyy radiohiljaisuuteen (kuten nyt), elän hylätyksi tulemisen kokemukset uudelleen. Traumataustani ei ole P:n vika; en voi vaatia häntä täyttämään ääretöntä tyhjiötä, jonka aiemmat kokemukset minussa synnyttivät. Jos en raahaisi perässäni tätä tunteiden kivirekeä, en usko, että P:n käytös hetkauttaisi minua sen kummemmin; todennäköisesti kohauttaisin olkiani ja tuumaisin jotta ans kattoo ny. Sen sijaan seilaan jatkuvasti alivireydestä ylivireyteen - tuntuu, kuin tekisin pienimuotoista kuolemaa suurimman osan päivästä.
En haluaisi uskoa, että olemme koskaan peruuttamattomasti rikki. Toipumista ja tervehtymistä, haavojen umpeutumista ja viime kädessä arpeutumista voi tapahtua. Viime aikoina minusta on kuitenkin aivan liian usein tuntunut, kuin olisin murtunut. Murentunut. Kadottanut itseni hiekanjyväsiin, joista ei saa kasattua mitään inhimillistä saati toimivaa.
On kulunut lähes vuosikymmen, että olen kyennyt ihastumaan uudelleen - ja se, että olen ihastunut juuri P:n kaltaiseen ihmiseen on toki herättänyt lukuisia kysymyksiä. Yritänkö korjata mennyttä rakentamalla erotilanteen uudelleen ja pyrkimällä siten ottamaan haltuun traumaattisen kokemuksen? Koenko P:n turvallisena vain siksi, että hän pitää minut etäällä? Olenko ollut aiemmin niin hyväksikäytetty ja nujerrettu, etten enää edes kykene vaatimaan ihmisarvoista kohtelua?
P ei kohtele minua huonosti, tavallaan. Hän pysyttelee edelleen etäisyyden päässä, antaen ajoittain ymmärtää jotakin - vain vesittääkseen hetken kuluttua koko vaikutelman. En tiedä, olenko hänelle keskivertokaveria kummempi tapaus. Se, että asetan itseni toistuvasti alttiiksi torjutuksi tulemiselle - saman ihmisen toimesta - on äärimmäisen kuluttavaa, sillä joka kerta, kun P vetäytyy radiohiljaisuuteen (kuten nyt), elän hylätyksi tulemisen kokemukset uudelleen. Traumataustani ei ole P:n vika; en voi vaatia häntä täyttämään ääretöntä tyhjiötä, jonka aiemmat kokemukset minussa synnyttivät. Jos en raahaisi perässäni tätä tunteiden kivirekeä, en usko, että P:n käytös hetkauttaisi minua sen kummemmin; todennäköisesti kohauttaisin olkiani ja tuumaisin jotta ans kattoo ny. Sen sijaan seilaan jatkuvasti alivireydestä ylivireyteen - tuntuu, kuin tekisin pienimuotoista kuolemaa suurimman osan päivästä.
En haluaisi uskoa, että olemme koskaan peruuttamattomasti rikki. Toipumista ja tervehtymistä, haavojen umpeutumista ja viime kädessä arpeutumista voi tapahtua. Viime aikoina minusta on kuitenkin aivan liian usein tuntunut, kuin olisin murtunut. Murentunut. Kadottanut itseni hiekanjyväsiin, joista ei saa kasattua mitään inhimillistä saati toimivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti