kerro kerro kuvastin, onko tästä ihmissuhteesta tulossa mitään

Epävarmuus nakertaa. Syvältä.

Kesäloma on ohi, sekä minulla että P:llä - ja kuten pelkäsinkin, työarjen myötä P on ollut taas etäisempi. Ihan konkreettisestikin; kummallakin kalenteri huutaa enemmän tai vähemmän hoosiannaa, joten kommunikointi on painottunut aika lailla sataprosenttisesti viesteihin. Olen huomannut hiljalleen tapahtunutta (joskin lähes vaivihkaista) myönteistä muutosta P:n viestittelyssä; yhteydenpitoa on päivittäin ja P on kaiken kaikkiaan hivenen kiinnostuneempi arjestani, mutta mitään tunteiden ilotulitusta viestinvaihto ei sisällä vieläkään. Toki se ei ole sitä ollut missään vaiheessa; P:n kirjoitustyyli on äärimmäisen kliininen, jopa silloin kun sisältö on seksuaalista.
Ajan itseni hulluuden partaalle yrittäessäni tulkita viesteistä jotakin, mitä niissä todennäköisesti ei edes ole ja pohtimalla, onko P tällainen ketä tahansa kohtaan - kiinnostuksen asteesta riippumatta. Olen pyrkinyt kunnioittamaan P:n pyyntöä rauhallisesta etenemisestä ja mukauttanut omaa toimintaani P:n rytmiin; viestittelen asiallisesti (joskin sopivassa suhteessa leikillisestikin), en suolla viestejä kymmenittäin enkä painosta (ainakaan toivottavasti) tapaamiseen. Eilen kärsivällisyyteni kuitenkin loppui ja kysyin mahdollisuutta yhteiselle metsäkävelylle tahi juoksulenkille, johon P vastasi raivostuttavan monitulkintaisesti "miksipä ei, jos aikataulut sopivat yhteen". Miksipä ei kuulostaa siltä, että toiminta sopii, jos parempaakaan puuhaa ei ole. 

Ehkä eniten minua vaivaa juurikin P:n passiivisuus; toivoisin, että hän oma-aloitteisesti ilmaisisi haluavansa tavata ainakin jossain vaiheessa. Ajatukseni alkavat jälleen kerran verhoutua huoleen ja ahdistuneisuuteen - onko hän pohjimmiltaan edes kiinnostunut? Mitä hän ajattelee tästä kaikesta? (Tai ennemminkin - mistä kaikesta, kun tästä ei ole vielä kehkeytynyt intiimin ihmissuhteen tapaistakaan?)

Työni vuoksi ymmärrän ihmissuhteita ja niiden kompleksistakin dynamiikkaa keskivertoa paremmin, luulisin. Jos tarkastelisin edellä kuvailemaani pohdintaa täysin ulkopuolisena, toteaisin hyvinkin yksioikoisesti, ettei aikaansa kannata tuhlata ihmiseen joka ei investoi toiseen osapuoleen lainkaan tai vain vähäisesti. Kun tuota ydinfilosofiaa yrittää soveltaa henkilökohtaiseen elämäänsä ja tilanteeseen, jossa tietää toisen taustasta sekä sen vaikutuksesta kyseisen ihmisen käytökseen, homma meneekin todella monimutkaiseksi. Isossa kuvassa asiat ovat kuitenkin edenneet, vai mitä? Entä jos olenkin liian kärsimätön? Eikö hyvää kannata odottaa? Entä ne puheet hitaan etenemisen tärkeydestä jo omankin traumataustani takia?

En ole kristallipallon suurimpia kannattajia, mutta tässä hetkessä todellakin toivoisin omistavani sellaisen.

hattarahöttöä

Olen ihan oksitosiinipöllyissä.

Nimittäin, P on alkanut sulaa.

Vietimme taas toissapäivän yhdessä, seikkaillen pitkin maakuntia ja P tuli aivan eri tavalla lähelle, sekä fyysisesti että tunnetasolla. Toki, mitään muovailuvahaa hän ei ole vieläkään, mutta jos P oli jo viime reissulla avoimempi, hän oli sitä nyt satakertaisesti. Puhuimme jälleen valtavan paljon - tuntui, että aiheet soljuivat vaivatta aina täydellisen alatyylisistä kahden hengen sketseistä elämiemme erilaisiin kipukohtiin. 

Olen yhtä aikaa ihastuksissani ja kauhuissani.

Vaikka etenemme yhdessä sovitun mukaisesti hyvin verkkaisesti, olen aidosti peloissani että tämä kaikki hyvä päättyy yhtäkkisesti - ja onhan huoli toki varsin realistinen ottaen huomioon P:n aiemman tempoilun. Olen yrittänyt pitää itseni P:n seurassa ulkoisesti rauhallisena ja survoa sisäistä kakofoniaa jonnekin takavasemmalle, purkaen sitä läheisimpien ystävien kanssa.

On varsin herättelevää huomata, kuinka hauraan haavoittuvainen ihminen onkaan; ja sen havaitakseen tarvitsee jonkun, joka todella pääsee lähelle. Olen joutunut aika tavalla kamppailemaan oman riittävyyteni kanssa ja muistuttamaan itseäni toistuvasti siitä, kuinka tärkeää on edelleen keskittyä minulle merkityksellisiin asioihin - ne ovat paitsi mahdollisen tulevan ihmissuhteen kannalta olennaisia, mutta yhtä lailla tärkeitä myös siinä tapauksessa, jos homma menee puihin. 

Minä olen tärkeä, ja jotta voin olla tärkeä myös toiselle, mun täytyy olla sitä ensisijaisesti itselleni.

Sivukaneettina mainittakoon, että oltuani tovin tauolla steroideista, homma jatkuu taas ensi viikolla. Uusien treeniohjelmien lisäksi edessä on myös salinvaihto, joten rutiinit saa kunnolla myllytystä. Syksyn tavoitteena olisi saada edelleen varsinkin alakroppaan lisää massaa; huono se ei ole ollut tähänkään asti, mutta kasvaminen lienee koko homman pointti. 

kirveet on (ehkä) nostettu kaivosta

 Yritän vieläkin prosessoida P:n kanssa tehtyä kesälomareissua.

Palasin siis eilen puolentoista vuorokauden matkalta ja olisi vähättelyä sanoa, että matka oli hyvin tunnepitoinen. Eikä missään nimessä sanan ikävässä merkityksessä.

Luulen, että meistä kumpikin oli kaivannut totaalista irtiottoa todella raskaan työkevään ja -kesän jälkeen. Olin suorastaan häkeltynyt nähdessäni, millainen seuramies P:stä kuoriutui neutraalissa ympäristössä - hauskuuttaja hän on ollut tähänkin saakka, mutta matkan aikana P vapautui ihan eri tavalla. En muista, milloin olisin nauranut niin paljon; poskiini kirjaimellisesti sattui. Yhteistä huumoria viehättävämpää oli kuitenkin P:n huomaavaisuus. Väitän, että olen tavallista vanhanaikaisempi mitä käytöstapoihin tulee ja kiinnitän myös muiden ihmisten kohdalla niihin huomiota, mutta P:n herrasmiesmäisyys oli omaa luokkaansa. Matkan aikana tuli myös keskusteltua laajalla skaalalla; menneisyydestä, tulevaisuudesta, elämästä, maailmasta.

Pelkkää huumoria, käytöstapa-analyysiä tai kepeää keskustelua reissu ei tietystikään ollut; tiesin, että olohuoneessa seisoskelevaan virtahepoon - ihmissuhteemme laatuun, siis - tultaisiin käymään kiinni jossain kohtaa.

Niin kävikin, nukuttuamme yön yhdessä. Pettymyksekseni emme harrastaneet seksiä, mutta nukuimme sylikkäin ja aamu oli kaikin puolin hempeä. Päätin tuossa kohtaa olla tunnelmantappaja ja kysyin suoraan, onko P sataprosenttisen varma ettei hän halua minua - ei vain seksuaalisessa mielessä, vaan kokonaan. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi, ettei ole. P puntaroi sanojaan ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes avautui varsin laveasti. P kertoi kuinka viihtyy seurassani äärettömän hyvin ja kokee minut todella vetoavana, mutta hän myös haluaisi edetä hitaasti. "Kaikki parhaimmat ihmissuhteeni (käsitän hänen tarkoittaneen parisuhteita) ovat alkaneet ystävyydestä." Keskustelimme toki paljon enemmänkin, P:n kertoen muun muassa pitkäaikaisesta ammatillisesta identiteettikriisistään, joka on heijastunut myös kaikille muille elämän osa-alueille epävarmuutena sekä hämmennyksenä. P oli ajatellut liinat kiinni vetäessään että säästää aikaani, sillä hän on mielestään tässä hetkessä kyvytön tarjoamaan sitä mitä haluan - parisuhdetta. Koomistahan tässä on se, etten missään vaihessa ole maininnut P:lle haluavani nimenomaan parisuhdetta (vaikka omassa mielessäni olenkin sillä leikitellyt) ja siitä hänelle huomautinkin; P on pohjannut monet ratkaisunsa pelkkiin olettamuksiin.

En tiedä, olenko tällä hetkellä yhtään paremmin kartalla sen suhteen missä mennään, mutta väittäisin, että toivoa on. Ja tunteita - niitä on sanoinkuvaamattoman paljon.