Dieetti alkaa olla siinä vaiheessa, että ennestäänkin kehnot yöunet on todellakin kehnot sanan painokkaimmassa merkityksessään. Tänäänkin heräsin todella varhain aamuyöstä silkkaan nälkään. Toki koirien kannalta aikainen aamuherätys oli vaan plussaa; viimeisiä hellepäiviä viedään ja aamut on edes sinne päin siedettäviä ajankohtia liikuttaa heiluhännät. Dieetin ja helteen kiristämä pinna on ollut viime aikoina todella usein katkeamispisteessä, kun koirat on purkamattoman energiansa kanssa olleet jatkuvasti jaloissa - toivottavasti sääennusteiden lupailema viikon sadeputki tuo ainakin jonkinlaista helpotusta.
Mitä edellä mainittuun varsin häiritsevään nälkään tulee, sen suhteen helpotusta on seuraavan kerran luvassa vasta viikon päästä tankkauksen eli mättöpäivän muodossa. Tankkauksestakin on montaa koulukuntaa ja jokainen tottakai valitsee sen itselleen toimivimman tavan - mun kohdalla se on aina tarkoittanut viimeisen päälle rumaa sikamättämistä. Vaikka suhtaudun hieman nihkeästi kehonrakennukseen liittyvään tutkimustietoon (tutkimuksissa on aika usein laadullisia ongelmia), reilu vuosi sitten törmäsin artikkeliin, jossa todettiin naisten todennäköisimmin hyötyvän kahden päivän tankkauksesta yhden sijasta. Olen tätä joitakin kertoja kokeillut, tämänkin dieetin aikana, ja todennut sen itse asiassa todella toimivan. Toki oma lukunsa sekin, mitä tankkauksella ensisijaisesti hakee. On ihan eri asia tankata vaikkapa juuri ennen kisoja, jolloin syödään pelkästään ns. puhtaita raaka-aineita ja tavoitteena on saada lihakset mahdollisimman täyteen ilman ylimääräistä nestettä. Toisaalta taas kisakauden ulkopuolisella dieetillä tankkauksen painopiste on yleensä enemmän psykologisella puolella; dieetistä saa edes hetkellisen henkisen tauon, eikä nesteen kertymistä tarvitse stressailla. Olisi terveellistä nähdä tämän(kin) asian kohdalla enemmän uskallusta kokeilla, mikä itselle sopii; valitettavan usein tankkaukseen tunnutaan suhtautuvan aika mustavalkoisesti, kuin urheilija olisi jollain tapaa heikko tai huonompi, jos tankkausta ei toteutakaan kasviksilla ja kanalla. Ylipäätään keholajeihin kaipaisi lisäymmärrystä joustavuuden konseptista, mutta se on taas sitten ihan oma kokonaisuutensa.
Edellisen postauksen jälkeen ajatukseni ohjautuivat syystä tai toisesta kehonrakennukseen liittyviin stereotypioihin; siihen, millaisia ennakkoasenteita olen itse kohdannut, millaiseen ajatteluun itse olen sortunut ja toisaalta olenko tahattomasti ylläpitänyt itsekin joitakin vääränlaisia tai haitallisia käsityksiä yllä. Väitän, että jo sana kehonrakentaja herättää aika selkeän mielikuvan. Vähintään yhtä voimakkaan mielikuvan herättänee, jos mukaan lisää etuliitteen nais. Käsityksiä on varmasti yhtä paljon kuin ihmisiäkin ja väistämättä iso vaikutuksensa on sillä, minkä verran todellista tietoa henkilöllä kehonrakennuksesta on. Vaikka voin varovasti lukea itseni kyseisen lajin edustajaksi ja olen viettänyt vuosien varrella (liikaakin) aikaa hyvin monenlaisten mies- ja naiskehonrakentajien kanssa, on välitön mielikuvani kehonrakentajasta todellakin stereotypinen; rasvattoman kireä ja pumpattu, aivan liian niukkoihin ja tiukkoihin vaatteisiin pukeutunut lähes narsistista itseluottamusta huokuva, älyllisesti yksinkertainen testosteronisonni tai -hieho, joka viettää salilla 365 päivää vuodesta. Päättelyketjuni etenee luonnollisesti siten, että jos itse lajin harrastajanakin ajattelen näin, ei se voi kovinkaan suuresti poiketa muiden ihmisten mielikuvista. Mitä siitä sitten on seurannut? Omituista häpeäkäyttäytymistä. Vaikka olen hiljaa itsekseni tyytyväinen kroppaani ja minusta olisi mukavaa välillä pysähtyä tarkastelemaankin sitä, olen koko treeniurani ajan tietoisesti vältellyt salilla ollessani katsomasta itseäni peilistä liian pitkään. Ettei vain kukaan pitäisi minua peilikuvaansa rakastuneena narsistisena mulkkuna. Pyrin myös viimeiseen asti välttämään ihonmyötäisten tai millään tapaa paljastavien vaatteiden käyttämistä (tämän suhteen on tosin ollut pakko antaa periksi kuluneen kesän hellejakson aikana), useimmiten treenaan kollareissa ja hupparissa. Etten ainakaan minä olisi se narsistinen mulkku, joka pyrkii tuomaan kyseenalaisin keinoin rakennettua kroppaansa esille ja huomiohuoraisi puolialastomuudellaan. Kadulla ja kaupoissa liikkuessani lasken katseeni usein maahan, etten vain antaisi ylpeän itsetietoista vaikutelmaa. Jos mahdollista, kierrän kehonrakennukseen liittyvät kysymykset tai keskustelut kaukaa, ettei minua pidettäisi treenaamistaan korostavana narsistisena mulkkuna. Yritän myös toistuvasti todistaa fiksuuteni - ettei minua pidettäisi narsistisena mulkkuna, joka on valuttanut kaiken treenihien mukana älykkyytensäkin viemäriin.
Ymmärrän kyllä, kuinka nuo muutamat esimerkit peilaavat vain ja ainoastaan käsityksiä itsestäni eivätkä muiden mietteitä, mutta väitän kehonrakennuksen kuitenkin usein herättävän voimakkaitakin ajatuksia; niitä stereotypisiäkin. On hyvin tavallista, että ihmiset - sekä läheiset että vähemmän läheiset - varsin matalalla kynnyksellä kommentoivat kehoani ("oletpa saanut massaa" tai "olet ilmeisesti laihduttanut, näytät nääntyneeltä" tai "näytät siltä että voisit hakata jonkun" - muutaman esimerkin mainitakseni). Joskus hämmennyn, kuinka ihmiset kokevat kommentoinnin jollain tapaa oikeudekseen; vaikka kehonrakennus onkin ulkonäköön perustuva arvostelulaji, kehorauha kuulunee myös keholajien harrastajille. Olen myös lukemattomia kertoja saanut vastata hieman närkästyneestikin esitettyihin kysymysten ja toteamusten sekoituksiin - "käyt salilla varmaan joka päivä?". Oma lukunsa on täydellisen puhkikulutetut kahvipöytävitsailut ja -vittuilut siitä, paljonko nousee penkistä/maasta/kyykystä, voisinko näyttää hauista tai montako kertaa olen voittanut kädenväännössä. Oli kysymys, toteamus tai kommentti mikä tahansa, pyrin kääntämään sen vitsiksi tai pyöräyttämään puheenaiheen täysin toisaalle.
Luulen, ettei monikaan kehonrakentaja pidä edellä kuvaamiani esimerkkejä lainkaan kiusallisina, turhauttavina tai muutoinkaan kielteisiä tunteita herättävinä vaan korkeintaan harmittomina, hyväntahtoisinakin lähestymistapoina ja yrityksinä ymmärtää vierasta aihealuetta. Henkilökohtaisesti pelkään eniten sitä, että minut lokeroidaan tietyntyyppiseksi ihmiseksi; ettei minussa nähdä mitään muuta kuin kehonrakennus. Ettei minua voi lähestyä kuin yhden asian tiimoilta tai olla sen takia juuri lähestymättä. Kuitenkin pyrkiessäni kaikin keinoin mahdollisimman kauas kehonrakentajastereotypiasta vahvistan juuri sitä, mitä en haluaisi. Pelko tuomituksi tai torjutuksi tulemisesta saa suhtautumaan toisiin välttelevästi. Ja mitä välttelevä ihminen vaikuttaa? Sulkeutuneelta, sisäänpäin kääntyneeltä, itseensä keskittyneeltä. Ihmiseltä, johon on vaikea suhtautua uteliaasti ja nähdä, mitä erilaisia puolia hänessä voikaan olla.
keskiviikko 28. heinäkuuta 2021
stereotypinen kehonrakentaja
tiistai 27. heinäkuuta 2021
tavoitteellinen urheilu - vapaaehtoinen vankila?
Tätä kirjoittaessani seuraan sivusilmällä olympialaisia, kouluratsastusta jos ihan tarkkoja ollaan. Vaikka viimeisimmästä ratsastuskerrasta on jo (liian) kauan aikaa, jokin hevosissa vetoaa minuun edelleen yhtä syvästi kuin seitsemänvuotiaana polkkatukkana ensimmäistä kertaa kohtuuttoman korkean puoliverisen selkään kivutessani. Sisälläni asuva seitsemänvuotias myös haaveilee edelleen omasta hevosesta tai hevosista, vaikka järkevän aikuisen ääni tuumaa hyvin painokkaasti hevosettoman olevan hyvin huoleton. Nykyinen elämäntilanteeni ei toki hevosta mahdollistaisi, mutta jos suinkin elän edes eläkeiän tuntumaan, täytynee tuo lapsuuden haave jollakin tapaa toteuttaa.
Olympialaiset on toki herättäneet muitakin kuin hevosteluajatuksia. Lähes jatkuvan nälän ja ruoanhimon kanssa päivittäin kipuillessani pohdiskelen taas kerran koko urheilun mielekkyyttä, tai ennemminkin mielettömyyttä. Olen kaukana huippu-urheilijasta - parhaimmillaankin voisin tituleerata itseäni amatööriurheiljaksi - mutta silti arkeni on rakentunut pitkälti urheilun ehdoilla ja tietyt rutiinit toistuvat muuttumattomina viikosta toiseen. Eräs uransa lopettanut vapaaottelija (jonka haastattelua en vain saanut kaivettua esiin) totesikin vastikään, kuinka kilpaurheilijan elämä on verrattavissa vankilaan. Jos haluaa päätyä ja varsinkin pysyä huipulla, asiat on tehtävä laadukkaasti joka ikinen päivä. Vertaus on toki karu, mutta osuu mielestäni aika lailla totuuden ytimeen. Kova harjoittelu ei ole kivaa. Ei, vaikka eteenpäin ajavana moottorina olisi kuinka palava intohimo tahansa. Aina on joku, joka tekee asiat paremmin tai on vähintäänkin puskemassa takavasemmalta ohi ja viime kädessä tiukinta kisaa urheilija käy ihan vain itse itsensä kanssa. Olenkin usein miettinyt joukkueurheilun raadollisuutta verrattuna yksilölajeihin - ollessaan yksin ja vain yksin vastuussa suorituksestaan, ei mahdollisten epäonnistumisten jälkeen tarvitse kohdata kuin (...) itsensä. Joukkuelajissa mokaaja vie mukanaan epäonnistumisen kuiluun pahimmillaan toistakymmentä muuta ja jotenkin se pitäisi vielä psyykkisellä tasolla pystyä käsittelemään.
Olen treenannut suurimman osan elämästäni. Vaikka moni asia on vuosien mittaan sujuvoitunut ihan jo kokemuksen myötä - kaikkea tekemistään ei tarvitse epäillä tai tarkastella suurennuslasin kanssa - on kehonrakennus silti edelleen asia, jota yhtä aikaa valtavan paljon rakastan ja vihaan. Joka ikinen päivä kohtaan sen äärellä heikkouteni ihmisenä; kuinka mieluusti sitä pysyttelisikin mukavuusalueellaan, menisi sieltä mistä aita on matalin tai polttaisi koko aidan. Joskus ärsyynnyin ja kipuilin aika voimakkaastikin sen suhteen, millaista mielikuvaa useat fitnessvaikuttajat (tämä sana saa kyllä aina hieman oksennusta kurkkuun) keholajien harrastamisesta luovat - koskaan ei väsytä, ikinä ei ole nälkä, treenin jälkeen näyttää yhtä hyvältä tai paremmaltakin kuin ennen treeniä ja minkäänlaisia uhrauksia ei tarvitse tehdä. Olen toisinaan varovasti kyseenalaistanut, olenko uhrannut kehonrakennukselle liikaakin; terveyden kanssa joutuu tasapainottelemaan todella huterilla jäillä enemmän tai vähemmän jatkuvasti eikä rutiininomainen elämä kovinkaan usein palvele ihmissuhteita. Spontaanius ja tavoitteellinen urheilu on hemmetin vaikea parivaljakko yhdistettäväksi, enkä tiedä onko niitä satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta mahdollista koskaan saadakaan tasapainoon. Vuosien varrella väliin jätettyjen tapahtumien, illanistujaisten ja extempore-matkojen määrä on, no, korkeahko.
Olen aina luvannut itselleni, että siinä vaiheessa kun homma alkaa maistua puulta, voin vaihtaa vaikka hiihtoon tai pienoismallien rakenteluun. Pidän tästä lupauksesta edelleen kiinni. Elämässä harvoin on mahdollista saada kaikkea, on vain puntaroitava tarkkaan millaisia asioita uhraa ja minkä vuoksi.
sunnuntai 25. heinäkuuta 2021
vähän dieettiä, vähän masennusta
Blogin ei todellakaan ollut tarkoitus jäädä näin pitkäksi aikaa tauolle - tai tauolle ollenkaan. Sen kummemmin taaksepäin katsomatta totean tässä kohtaa vain, että kevät oli täynnä menetyksiä ja yksittäisiä pienempiä, raskaita tapahtumia. Kirjoittaminen pyöri kyllä takaraivossa enemmän tai vähemmän jatkuvana poltteena, mutta tässä tullaan taas jonkinlaisen perisuomalaisen mentaliteetin äärelle; hankaluudet ennemminkin painetaan piiloon katseilta kuin nostetaan keskusteluun, saati että synkimmän hetken äärellä pyytäisi tukea ja apua.
Ehkä jossain vaiheessa palaan noiden loppukevään tapahtumien pariin, mutta juuri nyt meikäläisen mielenterveyttä palvelee parhaiten ihan vain tähän hetkeen keskittyminen.
Aikaisemmissa postauksissa pyörittelin pyörittelemästä päästyänikin dieetin aloittamista; jossain kohtaa päätös kirkastui ja tähän mennessä olen tainnut kärvistellä nälän kourissa parisen kuukautta. Edellisestä dieetistä alkoi olla jo yli pari vuotta aikaa ja vaikka en tässä välissä ole tolkuttomasti kasvanut, pehmeähkö olomuoto ei tuntunut enää omalta. Myönteinen yllätys on ollut, miten nopeasti kunto on edennyt suhteellisen lyhyessä ajassa ja luulenkin, että 6-8 viikon kuluttua alan pikku hiljaa nostella kalorimääriä ylöspäin - kisoihin en kuitenkaan ole vielä toviin menossa eikä elimistöä ole järkeä rääkätä turhaan. Tulevaisuutta ajatellen tämä dieetti on ollut aivan valtavan opettavainen; päätin toteuttaa koko rupeaman ilman vaakaa enkä ole katunut sekuntiakaan. Paino on sinänsä ollut aina toissijainen juttu, mutta dieetillä siitä tulee helposti liiankin määrittävä sekä stressaava tekijä - nyt olen pystynyt keskittymään olennaiseen ja luottamaan omaan arviokykyyni. Kisadieettiä tuskin uskaltaisin ainakaan kokonaisuudessaan toteuttaa ilman vaakaa, mutta pelkästään jo tämän kokemuksen myötä vaa'an painoarvoa (ha-ha) on syytä vähentää.
Olen ollut jonkusen viikon kesälomalla ja aikataulutonta elämää olisi vielä joitakin päiviä jäljellä. Täytyy kuitenkin myöntää, ettei loma ole oikein tuntunut lomalta. Olen sairastanut käytännössä koko aikuisikäni kroonista masennusta sen aaltoillen vähäoireisten ja hyvinkin vaikeiden kausien välillä, ja vaikka kuinka olen asiaa halunnut kieltää, jo ennen hankalahkoa loppukevättä masennus nosti jälleen päätään. Vaikka vihaan kiirettä ja stressiä (lue; työtä), lähes rajaton vapaa-aika on miltei pahempi vaihtoehto. Etenkin, kun siihen yhdistää jokseenkin synkän mielenmaiseman. Kaipaisin yhteyttä toisiin, mutta pyrin vetäytymään ihmissuhteista. Haluaisin tehdä jotakin rentouttavaa, mutta koen painostavaa tarvetta suorittaa. Voisin vain nukkua, mutta uni ei virkistä. Kuulostaa iloiselta ja palauttavalta, vai mitä? Ei siis liene ihme, että kaiken edellä mainitun lisäksi olen kamppaillut pitkän tauon jälkeen todella paljon vanhan addiktioni kanssa - kun mieliala kairautuu aina vain syvemmälle, tuntuu, että olisi valmis kiskomaan ihan mitä tahansa oloa helpottaakseen. Väitän jopa, ettei kipeintä ole vanhojen demoniensa kohtaaminen vaan se, että ne joutuu kohtaamaan yksin. Narkkarimenneisyydestäni ei tiedä käytännössä kukaan läheiseni enkä edelleenkään ole valmis ottamaan sellaista riskiä, että "ihan vain kokeilisin" millaisen vastaanoton taustani raottaminen aiheuttaisi. Saati, että avaisin tämänhetkisiä ajatuksiani.
Tällä elämänkokemuksella pitäisi kai jo osata vastata kysymykseen miksi on niin helvetin vaikeaa olla ihminen. Totta puhuen - mulla ei ole hajuakaan.
alakuloa
Kirjoitan, pyyhin, kirjoitan, pyyhin. Miksi tämä on taas niin vaikeaa? Haluan sanoja ulos itsestäni ja samaan aikaan en tahtoisi tarkastella...
-
Päivitystahti venähti taas aivan luokattoman pitkäksi. Kesä meni epämääräisen harmaassa sumussa, eikä vähiten läheisen kuoleman vuoksi. En v...
-
Kesäloma lähestyy, kuten myös tauko hormoneista. Samalla kevennän treenaamista, koska loma on lomaa, painoistakin. Koko lomaa en toki vietä ...
-
Kiitos edelliseen postaukseen kommentoineelle S:lle aihetoiveesta, treenaamisesta ja ikääntymisestä. Teema on tullut viime vuosina valitetta...