Kirjoitan, pyyhin, kirjoitan, pyyhin.
Miksi tämä on taas niin vaikeaa?
Haluan sanoja ulos itsestäni ja samaan aikaan en tahtoisi tarkastella mieleni sisältöjä ollenkaan. Viime viikkoina olo on ollut poikkeuksellisen tyhjä ja ääriviivaton; tuntuu, että ajatukseni liikkuvat kummallisella pintatasolla, heijastelematta lainkaan todellista sisäistä maailmaani. Menen, touhuan, hymyilen, hauskuutan ja seurustelen kuin paraskin ekstrovertti konsanaan - kunnes ilman ainoatakaan ennakkovaroitusta kyyneleet valuvat poskilleni holtittomana putouksena. Julkisesti tällaisia nyrjähdyksiä ei sentään ole tapahtunut, vaan piilossa muiden katseilta ja varsinkin kysymyksiltä.
Viime viikot ovat pitäneet sisällään toisiinsa liittymättömiä, todella ikäviä vastoinkäymisiä ja ne ovat herättäneet ajatuksia, jotka tavanomaisesti pysyttelevät horroksessa. Kuten: onko minulla merkitystä? Onko millään mitään merkitystä? Mihin oikein olen matkalla? Kaikki pohtinevat eksistentiaalisia kysymyksiä aika ajoin, enkä ole tässä poikkeus. Ne vain olisi ravisteltava kohtuullisessa ajassa harteiltaan tai muutoin tipahtaa kaninkoloon, josta ei välttämättä enää kaivauduta takaisin maan pinnalle. Ainakaan mielenterveytensä säilyttäneenä. Tosiasiahan kuitenkin on, ettei ihmisellä ole tässä maailmassa todellista paikkaa tai merkitystä; tämän kestääkseen jonkinlainen mielekäs illuusio tuosta merkityksestä on jokaisen itselleen luotava. Omasta illuusiostani en ole yhtään varma.
Lyhyt, hieman myöhässä pidetty talviloma päättyy tänään ja huomisesta eteenpäin olisi kairattava ihan uskomattoman stressaava seitsenviikkoinen. Vaikka tuon rypistyksen jälkeen en vielä pääsekään kesälomalle, muutama työprojekti tulee päätökseensä ja työkuorma kevenee hieman.
Viime viikot ovat pitäneet sisällään toisiinsa liittymättömiä, todella ikäviä vastoinkäymisiä ja ne ovat herättäneet ajatuksia, jotka tavanomaisesti pysyttelevät horroksessa. Kuten: onko minulla merkitystä? Onko millään mitään merkitystä? Mihin oikein olen matkalla? Kaikki pohtinevat eksistentiaalisia kysymyksiä aika ajoin, enkä ole tässä poikkeus. Ne vain olisi ravisteltava kohtuullisessa ajassa harteiltaan tai muutoin tipahtaa kaninkoloon, josta ei välttämättä enää kaivauduta takaisin maan pinnalle. Ainakaan mielenterveytensä säilyttäneenä. Tosiasiahan kuitenkin on, ettei ihmisellä ole tässä maailmassa todellista paikkaa tai merkitystä; tämän kestääkseen jonkinlainen mielekäs illuusio tuosta merkityksestä on jokaisen itselleen luotava. Omasta illuusiostani en ole yhtään varma.
***
Lyhyt, hieman myöhässä pidetty talviloma päättyy tänään ja huomisesta eteenpäin olisi kairattava ihan uskomattoman stressaava seitsenviikkoinen. Vaikka tuon rypistyksen jälkeen en vielä pääsekään kesälomalle, muutama työprojekti tulee päätökseensä ja työkuorma kevenee hieman.
Loma tarkoitti myös lepoviikkoa ja se(kin) tuli tarpeeseen. Siinä missä töissä on loppukevään aikana puristettava viimeisetkin psyykkiset mehut itsestään, sama tavoite on myös treenailun suhteen. Alkuvuoden aikana kokoa on tullut kauttaaltaan lisää ja yhdessä valmentajan kanssa todettiin, ettei toimivaa kannata muuttaa. "Toimiva" tässä tapauksessa on tarkoittanut pitkiä treenejä; ennen kaikkea paljon liikkeitä kaikille lihasryhmille, joskin vain muutamia työsarjoja. Sen kummempaa dieettiä ei tarvinne tänä keväänä ottaa, koska olen pysynyt kauttaaltaan ihan hyvässä kunnossa; usein syvällä piilottelevat vatsalihaksetkin näkyy hentoisesti. Kun vain mieliala kohoaisi pian taas entiselle tasolleen, jotta varsin lyhyessä ajassa tapahtuneesta kehityspiikistä osaisi iloita.
