Kesäloma lähestyy, kuten myös tauko hormoneista. Samalla kevennän treenaamista, koska loma on lomaa, painoistakin. Koko lomaa en toki vietä pötkötellen, vaan palaan salille parin täyslepoviikon jälkeen heiluttelemaan raajoja edes näön vuoksi. Keventely ja hormonittomuus jatkuu elo-syyskuun taitteeseen asti, ja loppuvuosi menee jälleen kerran - jos kroppa vain jaksaa ja kestää - puurtaessa. Syksyn ja talven teemana tulee ehdottomasti olemaan kädet; vaikka meikäläisen fysiikka on melko tasapainoinen, nämä pulkannarut on aina laahanneet jäljessä. Todennäköisesti otan kokeiluun muutamia juttuja, mutta perusperiaatteet ei muutu mihinkään; johdonmukainen, progressiivinen treeni on loppujen lopuksi ainoa tapa kehittyä.
Viimeisen puolen vuoden aikana tuli taas himppusen verran kehitystä. Näillä kilometreillä mitään tolkuttomia kehitysspurtteja ei juuri enää tule, mutta sentään rikoin muutaman tavoittelemani painoennätyksen (en vaa'alla vaan levytangossa, ha-ha) ja pääsin ehdottomasti parhaimpaan offikuntoon. Olen aina kerryttänyt kaiken vähänkin ylimääräisen keskivartalolle ja sen häätäminen on ollut vähintäänkin tuskallista; siispä se, että sain vatsalihakset näkyviin varsinaisesti dieettaamatta (se yritys loppui hyvin lyhyeen ihan vain oman motivaatiopulan vuoksi) on mulle todellinen saavutus. Pinnallista, tiedän. Mutta sitähän tämä laji loppujen lopuksi on, narsismin näyteikkuna.
Joka ikisen kuurin ja treenijakson jälkeen käyn aika ankaraakin sisäistä keskustelua siitä, kuinka paljon parempi voisin olla. Jos tekisin asiat x, y ja z kovemmin tai säntillisemmin, todennäköisesti minulla olisi isommat lihakset siellä, täällä ja tuolla. Parantumattomana hedonistina tasapainoilen ja kipuilen aina myös asioiden mielekkyyden kanssa. Minussa on ollut ja tulee aina olemaan äärimmäisen vaativa puoli, jonka voisin tarvittaessa asettaa kuskin paikalle. Joskus olen niin tehnytkin ja vaikka pystyinkin vaativuuteni avulla venyttämään rajojani poikkeuksellisen paljon, samalla elämästäni tuli kokonaisuutena todella yksinäistä, kapeutunutta ja yksinkertaisesti synkkää. Tähänkin tiivistynee ikiaikainen, kliseinen totuus: ihminen ei ole koskaan tyytyväinen.
Kiitos valtavan paljon myös aiempiin postauksiin kommentoineille! Pyytäkää vain jatkossakin rohkeasti erilaisia aiheita ja näkökulmia, ne auttavat aina tällaista kroonista tyhjän paperin syndroomasta kärsivää.
Onko muuten mitään fyysisiä/psyykkisiä eroja kun on offilla aineista?
VastaaPoistaPs. Otin nyt jonkinasteisen nimimerkin käyttöön anonyymin sijasta.
On kyllä; fyysisesti sitä tyhjenee kuin ilmapallo ja halut on aluksi aivan nollissa, lähinnä minkään suhteen. Se oikenee kyllä. Psyykkisesti en ole koskaan huomannut järin suuria eroja, korkeintaan väsymyksen hienoista lievittymistä. Nämä on kyllä hirveän yksilöllisiä ja osin kuurikohtaisiakin, joillakin heittelyt on varsin isojakin.
PoistaTuli muuten tuosta iästä mieleen postausidea, eli ikääntyminen ja treenaus. Itse aloitin vuosien tauon jälkeen saleilun näin kypsässä 40+++iässä ja kiesus että turhauttaa. Tuntuu että satujumppa olisi sopivampi laji :(
VastaaPoistaTämä on todella hyvä ajatus, kiitos! :) Otan aiheen heti seuraavaksi käsittelyyn. Vaikka tämä tuskin lohduttaa, voin samastua hyvin sun ajatuksiin; kyllä se vaan on aivan eri asia treenailla 40- kuin 18-vuotiaana, kaikista näkökulmista katsottuna.
Poista