kun narkki toisen narkin autoon murtautui - ja vähän dieettilätinää

Olipahan vaan ratkiriemukas työviikon aloitus.

Kuten käytännössä joka maanantaiaamuna (tai työaamuna ylipäänsä) valuin silmät ristissä autohalliin päivän tulevia työtehtäviä mietiskellen (kiroten). Autolle päästyäni huomasin saman tien, että kaikki ei nyt näytä siltä miltä pitäisi - ensimmäisenä silmäni osuivat aukinaiseen hansikaslokeroon ja sen sisältöön, joka oli levinnyt aika lailla kaikkialle. Seuraavaksi katse tavoittikin harvinaisen siististi rikotun ikkunan - loput arvannettekin. Autoon oli yön aikana murtauduttu ja kaikki mahdollinen oli vaihtanut paikkaa istuinpäällisiä myöten, jopa auton roskapussi oli levitelty penkeille lasinsirujen joukkoon. Ryöstösaalis jäi kohtalaisen laihaksi; parkkikolikoiksi varatut neljä euroa olivat kadonneet keskikonsolista. Murtautuja ei kylläkään koskaan päässyt nauttimaan noista neljästä eurosta, sillä naapurit tiesivät kertoa tyypin mellastaneen myöhemmin rappukäytävässä paikkoja hajottaen ja poliisin oli ollut melko helppo poimia tämä tosielämän Criminal Mastermind kyytiinsä.

Kyseisen aamun ensimmäiset tunnit kuluivat luonnollisesti sanoinkuvaamattomassa vitutuksessa selvitellessäni korvauksia ja korjauksia. Melko pian mietintöni kuitenkin kiertyivät naapureiden kertoman ympärille - he kuvailivat murtomiehen olleen "surkea narkkari". En voinut olla ajattelematta, että naapurit olisivat  voineet osoittaa sanansa myös minulle, sillä sitähän minäkin olin ja tavallaan olen aina; narkomaani, narkkari, nisti. Yhteiskunnan alimpaan kastiin kuuluva yksilö siis tietämättään otti kohteekseen toisen samanlaisen omaisuuden. Järjen tasolla tiedän olevani asenteissani sekä itseä että tätä tuntemattomaksi jäänyttä addiktia kohtaan varsin jyrkkä ja kohtuutonkin, mutta omassa mielessäni olen aina narkomaani. Kului aikaa vuosia tai vuosikymmeniä. "Vaikka juoksisin kuinka kauas, olen aina yhtä lähellä jyrkänteen reunaa" kuvaa täydellisen tyhjentävästi riippuvuussairauksia ja pätee myös minuun. Ainoastaan tiedostamalla ja hyväksymällä addiktioalttiutensa voi myös pysyä kuivilla, mutta henkilökohtaisesti en ole kyennyt päästämään irti menneisyyteeni liittyvästä häpeästä. Kuten aiemmissakin postauksissa olen kuvaillut, en koskaan ollut automurtautujan kaltainen sekoilija; siinä määrin kuin huumeisiin on mahdollista liittää sanaparin vastuullinen käyttö, sitä se mun kohdalla oli. Vaikka nykyisin tiedän päihteiden käytössä olevan erilaisia tasoja aina haitallisesta- tai riskikäytöstä vaikeaan riippuvuuteen, lapsuuteni kasvoin hyvin päihdekielteisessä ympäristössä jossa kaikki päihteiden käyttäjät olivat yhtä arvottomia; vähäpätöisintä ihmiskuonaa. En ole tähän päivään mennessä päässyt sinuiksi sen suhteen, kuinka päihdekriittisyydestäni ja muutenkin melko terveiksi miellettävistä arvoista huolimatta päädyin suuresti halveksimaani rooliin - ja vaikka huumeet olivat osa elämääni verraten lyhyen aikaa, koen tuon elämänvaiheen leimanneen ja jollain tapaa alentaneen ihmisarvoni pysyvästi. Melkoinen kaksoisstandardi, sillä koen ihmisarvon kuuluvan kaikille. Asenteellisuutta huokuvasta tekstistä huolimatta en päihteiden käyttäjiä halveksi - arvostelu kohdistuu vain ja ainoastaan itseeni. Vaikka ikääntyminen ei suoranaisia hurraahuutoja aiheutakaan, ehkä siinä piilee kuitenkin pieni toivo tämän suhteen; josko vuodet toisivat mukanaan tietynlaisen anteeksiannon ja armahduksen.

Kylläpä tuon edellisen kappaleen kirjoittaminen tuntui vaikealta. Pahalta, suorastaan. 

Huumehistoriasta on hirveän näppärää hypätä dieettiteemaan - laihduttelua on jäljellä enää kaksi viikkoa. Sitten alkaisi koko dieetin v..ttumaisin ja hankalin vaihe eli kaloreiden nostaminen. Olen käynyt dieettiruljanssin läpi kymmeniä kertoja ja tasan yhtä monta kertaa on motivaatio maltilliseen kaloreiden nostamiseen sulanut kuin jäätelö kesäauringossa - väitän, että mun hallussa on epävirallinen Suomen ennätys painon nostamisessa lyhimmässä mahdollisessa ajassa. Viime kisojen jälkeen taisin kahden kuukauden jälkeen olla jotakuinkin lähtöpainossa; parikymmentä kiloa saa kerrytettyä ihmeellisen helposti. Ja nopeasti. Tällä kertaa tosin tilanne on siinä mielessä eri, etten tiedä edelleenkään painoani ja vaikka tämäkin dieetti on ollut raskas, olen silti suhtautunut tähän eri tavalla rennosti. Kunto on sellainen mitä tavoittelin ja jos kerrankin kaloreiden nosto pysyisi himpsusti paremmin hyppysissä, olisi tällainen kroppa jopa osittain ylläpidettävissä ilman älytöntä hampaiden kiristelyä. Samalla kun dieetti loppuu, myös hormonit jää tauolle vajaan neljän kuukauden ajaksi ja se vaikuttaa kuntoon melkeinpä kaloreitakin enemmän. (Mielialasta puhumattakaan, hauskat ajat edessä...) Hieman itsetuhoista meininkiä jäädä tauolle samalla kun syksyn pimeys tekee tuloaan, mutta pitäähän se tämäkin kokea.

lomanloppumisdepis

Niin vain kaikki loppuu aikanaan; kesäloma, olympialaiset. Molemmat kirvelevästi vieläpä yhtä aikaa. Aikatauluttomaan elämään tottuu nähtävästi vähän turhankin nopeasti; tuntuu epätodelliselta ajatella, että ylihuomenna tähän aikaan olen töissä selvittelemässä loman aikana kertynyttä sähköpostisumaa. Mitään älyttömän leveää hymyä tuo ajatus ei meikäläisen huulille nostata varsinkaan, kun tiedän syksyn tuovan muassaan aivan hemmetinmoisen kiireen - liian monta yhtäaikaista projektia sekä paljon uuden opettelemista. Edelleen epämääräisesti ailahteleva koronatilanne tuo oman lisämausteensa soppaan sekin, sillä koronarajoitukset vaikuttaa välillisesti tiettyihin työjuttuihin. Näin ei toki saisi julkisesti sanoa, mutta anonymiteettisuojan takaa voinen huokaista että ihan hirveästi ei tiukentuvat koronarajoitukset haittaisi; se tarkoittaisi ainakin yhden todella työlään projektin siirtymistä. Mitä koronaan yleisesti tulee, kaikilla tuntuu olevan siitä jonkinlainen mielipide. Omasta puolestani en vieläkään tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella - eniten se taisi herättää tunteita siinä kohtaa, kun kuntosalien toimintaa rajattiin. Toki todennäköisesti näkökulmani olisi eri, jos joku lähipiiristäni olisi koronaan sairastunut tai jopa menehtynyt; toivottavasti niin ei käy jatkossakaan.

Koronasta varsin ontuvasti kesälomaan palatakseni voinen kaiken kaikkiaan todeta loman olleen ihan ookoo. Palauttava se ei missään nimessä ollut - jos olisin malttanut edes hieman kuunnella järjen ääntä (mitä harvemmin teen), olisin sijoittanut dieetin johonkin aivan muuhun ajankohtaan. Jos haluaa hyvin nopeasti pilata yöunensa, tiputtaa energiatasot nolliin ja peputtaa mielenterveyttään, aggressiivinen laihduttaminen on oikeinkin oivallinen väylä noihin kaikkiin. Näppituntuma on, että palaan töihin entistä väsyneempänä, mutta koska väsymyksessä muutenkaan ei ole hirveästi mitään uutta, en taida edes huomata eroa. Muutoin pystyin yllättävänkin hyvin tekemään lomasta itseni näköisen - tuhrasin melko paljonkin aikaa ei-yhtään-minkään-tekemiseen (mikä on mulle melko vaikeaa), en todellakaan sosialisoitunut jos ei huvittanut ja kävin jopa shoppailemassa; yleensä vaivaudun ostoksille kerran vuodessa tai harvemmin. Sattuipa tässä myös muutama päivä sitten käymään niinkin, että puolentoista vuoden seksittömyys päättyi - yhden eksän toimesta. Koko homma oli kyllä viimeisen päälle klassinen "yksi asia johti toiseen ja toinen panemiseen"; eksä pienessä humalassa tilitti vastikään tapahtunutta eroaan, seuraavaksi puhuttiin läheisyydenkaipuusta - ja hups. Sen kummempaa tunnesotkua ei fyysisestä yhteentörmäyksestä jäänyt, oletan ettei kummallekaan. En toki ihan ollut ajatellut katkaisevani kuivaa kautta juuri eksän kanssa, mutta toisaalta ainakin tiesi mitä sai.

Mitäs tähän nyt sitten toteaa. Univelkaa roimasti kasvattaneena, todennäköisesti muutaman kilon kevyempänä ja yhtä panoa rikkaampana(?) kohti syksyn kohtuuttomia haasteita!

unettomuutta ja saliahdistusta

Ei nyt h..tti. Jos ei nälkä herätä, niin sitten tietyömaa. Kaaduin eilen illalla jo yhdeksän aikaan umpiväsyneenä sänkyyn tyytyväisenä ajatellen, että tällä väsymyksen määrällä sitä nukkuu heittämällä aamuun asti. Ja olisin varmaan nukkunutkin, jos asfalttimiehet ei olisi aloittaneet urakkaansa jo puolilta öin. Kairasin korvatulppia niin syvälle päähän kuin olisi voinut kuvitella olevan turvallista, mutta parin tunnin pyörimisen jälkeen oli pakko luovuttaa - vastaavaa jyskettä ja valoshow'ta en muista kokeneeni edes ammoisina Onnelan aikoina. Tärkeää duuniahan tietyöläiset toki tekevät ja siitä en suinkaan purnaa, mutta tässä tilanteessa käytännössä uneton yö on aika infernaalista paskaa. Yritän koota jokseenkin soosina olevat ajatukset ja kontata salille, vaikka mitään loistosuoritusta on kyllä turha odottaa. Päiväunistakaan en taida haaveilla, sen verran antaumuksella asfalttia tällä hetkellä juntataan.

Dieettiä olisi vielä kymmenen viikkoa jäljellä, joista kahdeksan on kovan treenin viikkoja. Toki "kova" on tällä hetkellä hieman suhteellinen käsite, jokainen treeni tuntuu olevan ihan omanlaisensa - vuoroin energiaa on kuin ei olisi koskaan dieetillä ollutkaan ja toisena hetkenä ei juuri huvittaisi edes omia raajojaan nostella. Mukavana lisämausteena on kaikilta aiemmiltakin dieeteiltä tuttu treeniahdistus, joka vain pahenee loppua kohden - salille lähteminen on tuskallisen vaikeaa, todellakin ahdistavaa. Varsinaiseen treeniin kiinni päästessään ahdistus jo lievittyy. Tulkitsen tuon vaikeuden liittyvän omien voimavarojen suojeluun; kun kaiken suhteen menee miinuksella, ei ensimmäisenä eikä toisenakaan olisi mielessä rasituksen lisääminen. Mitään yksinkertaista helpotusta hankaliin oloihin ei ole; treenit täytyy vain ottaa yksi kerrallaan ja toisinaan liike tai sarja kerrallaan.

Täytynee nytkin vain heittää kamat kasaan ja koettaa kaivaa jostakin ne vähäisetkin energianrippeet.

kiusaajan pihtiotteessa

Kävin muutama päivä sitten kyläilemässä erään tuttavapariskunnan luona. Oikeammin lasken ainoastaan pariskunnan miesosapuolen tuttavakseni tai ystäväkseni, naisosapuolta en niinkään. Hän on - miten sen nyt sanoisi - pakollinen paha jota on vain täytynyt sietää, mikäli olen halunnut viettää edes hetken aikaa ystäväni kanssa. Tapaamme valitettavasti varsin harvoin juurikin ystäväni puolison vuoksi. Hän ei ole koskaan voinut sietää minua, syystä jota en tiedä - ilmeisesti kyse ei ole mustasukkaisuudesta, vaan jostakin muusta. Ystävälläni lienee tästä parempi käsitys, mutta hänkään ei ole lähtenyt asiaa minulle avaamaan sen tarkemmin. Pariskunta on pitänyt yhtä jo lähes parikymmentä vuotta ja naisen suhtautuminen minuun on pysynyt muuttumattomana koko tuon ajan, joten en ole viitsinyt hirveästi pidätellä henkeäni josko hän jonakin kauniina päivänä päättäisikin sietää minua. Jokseenkin hankalasta suhtautumisesta huolimatta olen pyrkinyt ihan vain ystäväni vuoksi pysyttelemään korrektin asiallisella linjalla, vaikka helppoa se ei todellakaan ole kaikkien näiden vuosien aikana ollut.

Varsinaiseen tapaamiseen palatakseni - vähemmän yllättävästi se ei sujunut kovinkaan hyvin. Kyläpaikkaan saapuessani pistin merkille saman tien, että ystäväni puoliso oli kumonnnut viinipullosta valtaosan ja sivupöydällä oli yksi jo samanmoinen tyhjänä. Ympäripyöreästi voinen todeta, että kyseinen naisihminen on harjoitellut sisuskalujensa marinointia suurimman osan elämäänsä ja siinä missä iloliemi sulattaa suurimmalta osalta persoonan terävimpiä kulmia, hänen kohdallaan alkoholi toimii aika lailla päinvastaisesti. Aluksi pystyimme kaikki kolme juttelemaan niitä näitä, aiheiden pitäytyen tylsän turvallisissa työ-, loma- ja harrastusteemoissa. Ystäväni puolison humalatilan kasvaessa lisääntyi kuitenkin rivien väliin ujutetut piikittelyt, niiden hiljalleen muuttuen yhä suoremmiksi ja suoremmiksi; sain osakseni arvostelua niin työstäni, vapaa-ajanviettotavoistani kuin treenaamisestanikin. Jos jotakin hyötyä vanhenemisesta on niin se, että nahka alkaa olla aika paksu - mutta tarpeeksi kun tökkii, löytää meikäläisenkin heikot kohdat. Ja eniten niihin tökkäisy sattuu silloin, kun ne tiedostaa vasta samaisella hetkellä. Niin kävi nytkin. Siirryttyään keittiöön (kaiketi kaatamaan lisää viiniä itselleen) ja jatkettuani jutustelua kahden ystäväni kanssa, tarinan noita-ak..naisihminen heläytti petollisen hyväntuulisesti: "Hetken jo luulin, että meille on tullut mies kylään, niin matala ääni sieltä olohuoneesta kuuluu!" Sillä hetkellä kaikki paksuimmatkin suojamuurini olivat silkkaa pölyä. Mitä tulee hormonien käyttöön, yksi pysyvimmistä sivuvaikutuksista - ja nimenomaan naisilla - on äänen madaltuminen. Osalla se on huomattavan räikeää, osalla vaivihkaisempaa. Kuulun onnekseni jälkimmäiseen porukkaan; ääneni on tumma, mutta se on pysynyt verraten naisellisena. Ääneni tummui jo ensimmäisen kuurin myötä toistakymmentä vuotta sitten ja on pysynyt suuntaan sekä toiseen muuttumattomana sittemmin, mutta on ollut varsin vaikea myöntää kuinka kaipaan korkeaa lauluääntäni - ehkä jossain määrin tunnen jopa häpeää. Kaikki sivuun tuupatut ajatukset ja tunteet tulvahtivatkin tietoisuuteeni Humala-Hilkan sivalluksen myötä enkä osannut päättää, haluaisinko ensisijaisesti kuristaa itseni vai ystäväni puolison. Ehkä kuitenkin kaikista pahimmalta tilanteessa tuntui se, ettei ystäväni - tälläkään kertaa - puolustanut minua, vaan käyttäytyi kuin ei olisi kuullut ainoatakaan illan aikana viljellystä vittuilusta. Kävin noin kahden ja puolen sekunnin aikana kaikki mahdolliset skenaariot; repisinkö pelihousuni täysin ja antaisin tulla parinkymmenen vuoden edestä, jatkaisinko illanviettoa ihan vain nähdäkseni kuinka pitkälle kännisieppo on valmis menemään, pykäisinkö ensimmäistä kertaa elämässäni pystyyn kunnon vapaapainiottelun vai nielisinkö sekä kiukkuni että ylpeyteni ja lähtisin kotiin. Väkivaltaisista mielikuvistani huolimatta totesin tyynesti minun olevan sopivinta poistua paikalta ja niin teinkin, ystäväni koirapentumaisen katseen saattelemana.

Tunnekuohun korkeimpien laineiden laannuttua saatoin tulla vain yhteen järkevään lopputulemaan: tapaisin ystävääni jatkossa vain kahden kesken tai en ollenkaan. Omituisesta valta-asemasta ja/tai riippuvuusasetelmasta johtuen voi ollakin, etten todella enää tule tapaamaan ystävääni, mutta minun ei myöskään tarvitse sietää kiusaajia elämässäni. Myönnän tosin, että kuppini kumoon pyyhkäissyt kommentti oli tottakin, noinniinkuin ydinajatukseltaan - kehon ulkopuolisten hormonien käyttö harvemmin on terveellistä saati kropan luonnollista toimintaa tukevaa. Tästä saakin oivan aasinsillan jatkuvaan arvoristiriitaan, jonka kanssa tasapainoilen päivittäin; arvottaako enemmän terveyttä vaiko kilpaurheilua. On silti oma valintani, milloin, missä ja kenen kanssa noiden asioiden äärelle pysähdyn, saati onko kenelläkään muulla tarvetta arvomaailmaani kyseenalaistaa niin kauan kun se ei satuta toisia.

(Menipä syvälliseksi - ei ollut tarkoitus. Korjaan tämän heti seuraavassa postauksessa.)