rakkauden riskit

Mainitsin viime postauksessa, kuinka minun ja työkaverini välit ovat lämmenneet jonkin verran - tai sanoisinko, että liikutaan lämpimän sijasta jossakin haalean viileän alueella. Luulen, että olen kohdannut ihmissuhdetraumoissa voittajani, jos tällaista ilmaisua edes voi käyttää. Voi olla, että paljastan tässä hivenen liikaakin, mutta työskentelemme kumpikin ihmisen mielen tutkimisen ja ymmärryksen alueella, mikä ehkä hieman yllättävästi monimutkaistaa tätä ihmissuhdeviritelmää. Tiedämme tietyistä ilmiöistä aivan liikaa; samaan aikaan olemme toisillemme täysiä mysteerejä sekä avoimia kirjoja.

Työkaverini - nimettäköön hänet tässä kohtaa vaikkapa herra P:ksi - on aivan uskomattoman hieno mies; elämässään satutettu ja moneen kertaan rikki revitty, mutta silti vilpittömän lämmin ja hyväsydäminen. On pelottavaa tajuta, että voisin kuvitella vanhenevani hänen rinnallaan. Sellaista tunnetta en ole koskaan kokenut; en edes elämäni suurimman rakkauden kanssa. Joskus voisi olla paikallaan raottaa teille lukijoille tuotakin suurta rakkaustarinaa, traagisine loppuineen. Joka tapauksessa, olen P:n kanssa hankalassa välitilassa. Hän yhtä aikaa kutsuu minua lähelleen ja toisaalta pitää kädenmitan päässä; on kuin kävelisin miinakentällä ilman tarkkaa tietoa räjähteiden sijainnista. P on jo kertaalleen ilmaissut suoraan, kuinka hän ei halua enää koskaan minkäänlaista parisuhdetta välttyäkseen satutetuksi tulemiselta, mutta siitä huolimatta maaperän tunnustelu puolin sekä toisin on jatkunut. Tiedän, etten tule kääntymään pois ennen kuin P sitä selväsanaisesti pyytää ja osoittaa sen myös toiminnallaan. Käytännössä se kuitenkin tarkoittaa sitä, että sydämeni on jatkuvasti vereslihalla ja ajatukseni kietoutuvat lähes pakonomaisesti P:n ympärille.

Kysymys, johon palaan aina vain uudelleen on tämä: voiko pelko olla kiintymystäkin voimakkaampaa? Jos kuka tahansa - tuttavani, ystäväni tai asiakkaani - kertoisi minulle edellä kuvatun kaltaisen tilanteen ja esittäisi saman kysymyksen, vastaisin epäröimättä kyllä; ihminen tekee kaikkensa välttääkseen epämiellyttäviä tunteita. Vaikka se tarkoittaisi rakkauden uhraamista. Silti, tarinan koskiessa omaa elämääni tarkastelen asiaa raa'an yksinkertaisesti: jos todella rakastaa, myös riskeeraa. Toki, minun ja P:n kohdalla rakkaus on hyvin kaukainen asia; korkeintaan voitaneen puhua ihastumisesta. Ehkä tämä on sisäisen romantikkoni puhetta, mutta ajattelen, että yhdessä on helpompaa olla rohkea. P tietää, mitä ajattelen hänestä - en ole vyöryttänyt kaikkea tätä tunneskaalaa hänen niskaansa, mutta en ole myöskään jättänyt ilmaisematta ihailuani. Siitä huolimatta hän ei uskalla heittäytyä. En usko, että voisin tehdä enempää kuin nyt teen; kyse on ennemminkin ajasta ja jonkinlaisen turvallisuuden sekä luottamuksen ilmapiirin rakentumisesta. Siitä, että P huomaa minun pysyvän järkähtämättä ja painostamatta läsnä. 

Silti, minun on joka hetki tiedostettava se raastava tosiasia, ettei tästä välttämättä tule yhtään mitään. Pelko voi todella osoittautua rakkauttakin vahvemmaksi voimaksi ja pyyhkiä tämän kaiken vähänkin tyhjiin. En uskalla edes kuvitella sitä psyykkistä kipua, jonka saatan joutua vielä kohtaamaan, mutta silti...tämän riskin minä haluan ottaa. P on sen arvoinen.

narkkari on aina narkkari

Paljon - aivan liian paljon - on kulunut aikaa edellisestä kirjoituksesta. Talvi on taittunut jo aikaa sitten ja kesäkin puhjennut lähes täyteen loistoonsa.

Haluaisin väittää, että kirjoittamiselle ei ole ollut aikaa tai kiinnostusta. Mutta vaikka kirjoitan blogia anonyyminä, on tauon todellinen syy vaikea myöntää. Joten ladotaan asiat tiskiin niin kuin ne ovat: vuosien tauon jälkeen kiskoin viivaa kuin eilistä ei olisi ollutkaan ja huominen olisi jo myyty. Tuota nyrjähdystä kesti lokakuusta tammikuun loppuun saakka, eli nyt olen taas ollut vajaa puolisen vuotta kuivilla. Olisi voinut odottaa ja olettaa, että ratkeaminen olisi johtanut vähintäänkin kunnon syöksykierteeseen, mutta jouduin toteamaan, ettei touhu enää maita samalla tapaa kuin muinoin. Kroppa alkoi vastustella jo parin päivän käytön jälkeen ja lopulta sain orastavaan vatsahaavaan viittaavia oireita. Siihen kun heittää pikantiksi lisämausteeksi syyllisyyttä ja häpeää, käytön lopettaminen jää ainoaksi vaihtoehdoksi. 

Kärvistelin vieroitusoireissa viikon verran. Ja ei, en tärissyt pimeän toimiston nurkassa ahdistuksen kourissa hikoillen, vaan olin yksinkertaisesti helvetin väsynyt. Käytin kaikki lounas- ja kahvitauot nukkumiseen, ja työpäivän jälkeen kömmin pakollisten arkiaskareiden jälkeen suoraan sänkyyn. Väsymys kuitenkin väistyi verraten nopeasti ja tässä kohtaa voi vain miettiä, miksi helvetissä edes piti langeta. Voisin toki ladella kaikki henkilökohtaisessa ja läheistenkin elämässä suhteellisen lyhyellä aikajänteellä tapahtuneet kohtuuttoman paskamaiset asiat, mutta mikään niistä ei ole riittävän hyvä syy pilaamaan omaa terveyttään. Saatoin vain jäädä pohtimaan, onko mun tunteiden säätely todella jäänyt yli vuosikymmenen takaiselle tasolle? Näinkään tuskin on, mutta sain vähintäänkin tärkeän - ja kipeän - muistutuksen siitä, kuinka narkkari on aina narkkari.

Kuuluu mun elämään toki muutakin, kuin kunnollisen ihmisen polulta hairahtamista. Meikäläisen sinkkuus on kestänyt jo yli kymmenen vuotta ja viimeisen parin vuoden ajan olen tehnyt aktiivisesti töitä hyväksyäkseni mahdollisen yksinäisen loppuelämän. Niin paljon kuin vihaankin sanontaa "never say never", on siinä ehkä jonkinlainen kutinsa. Kävi nimittäin niin, että aloin tapailla pitkäaikaista työkaveriani. Koko tapailu on vielä ihan alkumetreillään ja voi hyvinkin olla, että homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa - kummallakin on taustallaan aivan kohtuuttoman hirveitä ihmissuhteita ja toistaiseksi tunnustellaankin maaperää turvallisesti omista poteroistamme käsin. Kiinnostuskortit on kuitenkin lyöty tiskiin ja nyt voidaan vaan katsoa miten tässä käy. Jos hyvin, se on aivan mahtavaa - ja jos huonosti, en suostu katumaan, että tähän kelkkaan nousin.