Julkinen huumekeskustelu humahtaa kunnon liekkeihin aina aika ajoin ja niin kävi taas reilu viikko sitten, kun Vihreät hyväksyi puoluekokouksessaan aloitteen kannabiksen laillistamisesta. Sellaista mediaa ei ole tainnut ollakaan, joka ei olisi viime viikon aikana tuutannut jos jonkinnäköistä uutista aiheeseen liittyen. Sinänsä koko keskustelu ei kosketa meikäläistä - en käytä huumeita (enää), en ole koskaan käyttänyt kannabista missään muodossa enkä usko aloitteen sisältämän tavoitteen etenevän yhtään mihinkään vielä pitkiin aikoihin. Olen kuitenkin silmäillyt puolivillaisella uteliaisuudella yksittäisiä artikkeleita ja mielipidekirjoituksia vain todetakseni, että suomalainen päihdekeskustelu se vain ei kasva lapsenkengistään mihinkään. Allekirjoitan Riku Rantalan kolumnin monilta osin, tosin olen hivenen kriittisempi sen suhteen, etten sanoisi median moraalipaniikin lietsonnan ihan hirveästi parissakymmenessä vuodessa vähentyneen.
Huumeet on kaikki yhtä saatanasta, niitä käyttävä on elämänhallintansa menettänyt ihminen ja päätyy väistämättä rappion sekä rikosten polulle, kuollen yksin ja yhteiskunnan ulkopuolelle humpsahtaneena hylkiönä. Jotakuinkin näin tiivistäisin yleisimmän uskomuksen tahi mielipiteen huumeista. Huolimatta omasta käyttöhistoriastani - tai juuri siitä johtuen - tavoitan jossain määrin mielipiteiden molemmat äärilaidat; ne, jotka eivät näe huumeiden käytössä yhtään mitään pahaa ja kaikki heroiinista sieniin tulisi laillistaa sekä ne, jotka kuta kuinkin ajattelevat kappaleen alussa kuvatulla tavalla. Koko huumekeskustelusta tekee kuitenkin lähtökohtaisesti ongelmallisen muun muassa se, millä tavoin huumeet ylipäätään luokitellaan (onko näkökulma esimerkiksi vaikutusmekanismissa tai lainsäädännössä), hyvinkin erilaiset lyhyen ja pidemmän aikavälin riskit ja moninaiset käyttötavat sekä näiden vaikutukset edelleen riippuvuuden muodostumiseen. Ihan vain muutamia seikkoja mainitakseni.
Omakin lähtöajatukseni oli sekä ennen omaa käyttöäni että sen jälkeen, ettei syytä sekoittaa aivokemiaansa pitäisi olla. Mutta mihin, milloin ja miksi raja vedetään? Ihmisellä (sekä ilmeisesti myös joillain muilla eläinlajeilla, nykytiedon mukaan) on ollut läpi olemassaolonsa tarve vaikuttaa ulkoisin keinoin tajuntaansa; toki, kauas on tultu siitä, kun näitä tajunnantilojen muutoksia ovat tehneet lähinnä shamaanit tai vastaavaat yhteisössään korkeassa asemassa olevat henkilöt, ja he ovat voineet hyödyntää ainoastaan ympäröivän luonnon tarjontaa.
Tänä päivänä sekä syitä että tapoja huumeiden käytölle on tasan yhtä monta kuin on käyttäjääkin - ja tätä huumekeskustelussa ei jostain syystä voida hyväksyä. On niitä, jotka pysyttelevät yhdessä päihteessä ja käyttö on hyvin vähäistä; ehkä huume liittyy heidän kohdallaan ennemminkin satunnaisiin illanistujaisiin, juhliin tai rentoutumiseen ihan vain itsekseen. Joillakin huume(et) voi liittyä kivunhoitoon, kun laillisesti saatavilla keinot eivät ole tuoneet helpotusta. Jotkut yrittävät lievittää henkistä kipua, päihteiden usein ennemmin tai myöhemmin ottaessa isännän roolin rengin sijasta. Toiset tasapainoilevat huumeiden hyötyjen ja haittojen veitsenterällä pyrkiessään parempiin suorituksiin kuka milläkin elämän osa-alueella. Esimerkkejä voisi luetella käytännössä loputtomiin. On kiistämätön tosiasia, että huumeet ovat monille valtava ongelma - ja yhtä lailla kiistämätön tosiasia on sekin, että monille ne eivät sitä ole. Ensimmäinen väite on yleisesti tunnustettu, jälkimmäinen ei. "Vastuullinen huumeidenkäyttö" on sanapari, joka saa yhden jos toisen takajaloilleen ja johon itsekin suhtaudun hyvin varovaisesti, mutta väitän sen olevan mahdollista sellaisille yksilöille, jotka sekä tiedostavat että hyväksyvät ihmislajin olevan erittäin altis riippuvuuskäyttäytymiselle ja ymmärtävät käytön rajaamisen edellyttävän järkähtämätöntä itsekuria.
Edellä kirjoitetun myötä päästään varsin lyhyellä aasinsillalla aiheeseen, joka vaatisi laajuutensa puolesta melkeinpä oman postauksensa - päihdekuntoutukseen, siis. Jos nyt sanaa "kuntoutus" voi edes käyttää, sen verran kehnolla tolalla se on. Puhumattakaan sekä lain että yhteiskunnan mielipiteen ankaruudesta, joista jompi kumpi tai pahimmillaan molemmat toimivat avun piiriin hakeutumisen jarruina. Vaihtelevan tasoiseen kuntoutukseen ohjautuminen tapahtuu usein valitettavasti vasta, kun maitoa on kaatunut lasillisen sijaan tankillinen. Mitään tilastoja tai aukotonta faktatietoa minulla ei ole näkemykseni tueksi, mutta uskon että on paljonkin sellaisia huumeiden ongelmakäyttäjiä, jotka olisivat halunneet ottaa käyttöönsä liittyvän huolen puheeksi jonkun terveydenhuollon ammattilaisen kanssa jo paljon ennen kuin käyttö riistäytyi käsistä. Suu kuitenkin pysyy tiukasti kiinni, sillä terveystietoihin kirjattu merkintä huumeiden käytöstä kulkee kintereillä tiukasti, hankaloittaen monia asioita sittenkin kun asia ei olisi enää ajankohtainen - tai viime kädessä vastapuolen asiallisesta suhtautumisesta ei voi olla varma.
Oli juurisyy huumeiden käytölle mikä tahansa aina lapsuuden traumoista bileillan hetken huumaan, omista valinnoista on voitava kantaa vastuu - ainakin jossain vaiheessa. Sellaisen kohdalla, joka on kaivanut itse itsellensä niin syvän montun ettei enää erota taivasta, tarvitsee ensin muiden apua voidakseen vastuunsa taas hartehilleen nostaa (ja toki halun ottaa apua vastaan). Jotta jonakin päivänä oltaisiin edes lähempänä todellisuutta, jossa huumeiden käyttäjät ymmärrettäisiin nähdä varsin heterogeenisenä ryhmänä ja käyttönsä hallinnan menettäneitä haluttaisiin auttaa - jopa empaattisella otteella - tulisi keskustelua uskaltaa laventaa.
