Huomenna pitäisi palata salille - ja palaankin. Mutta jos joku on joskus väittänyt, ettei kilpaurheilijoilla ole vaikeuksia palata treeneihin tauon tai lepojakson jälkeen, minä ainakin teen tuohon sääntöön ruman poikkeuksen. Edellisessä postauksessa mainitsemani hätäleikkaus veti siinä määrin huonoon kuntoon, etten pystynyt syömään muutamaan viikkoon (en laske ravintoliuosta syömiseksi jos kohta ravinnoksi lainkaan..) ja kuihduin melko hurjasti. Jotakin olen saanut takaisinkin, mutta edelleen samaistun lähinnä puutarhaletkujen ja pavunvarsien kanssa. Poissaolooni on tuskin kiinnitetty salilla sen suurempaa huomiota, mutta egosentrisenä olentona ihmisyksilöhän on mielestään aina universumin keskipiste - sekä omansa että toisten - ja mielikuvissani tunnen joka ikisen kanssatreenaajan arvostelevat katseet, kun tämä mikrofonitelinettä muistuttava kroppa työntyy salin ovista sisälle. Kukaan tuskin rekisteröi tuloani tai lähtöäni, ja vielä vähemmän muuttunutta kokoani - varsinkin, kun pukeudun treeneissä lähes poikkeuksetta löysään huppariin. Ahdistuksen polttoaineeksi kuitenkin riittää ihan vain se, että itse tiedostan kutistumiseni ja mielikuvitus hoitaa loput. Olen yrittänyt olla miettimättä asiaa liikaa ja epäonnistunut siinä täydellisesti, mutta ehkä osasin tällaisia mielenliikkeitä odottaakin; leikkauksesta selvittyäni ymmärsin nopeasti, että tulen palaamaan hetkellisesti lähtöruutuun ja tietynlainen uudelleenrakennusvaihe vain on kärvisteltävä läpi.
Treenisuunnitelmat ja -tavoitteet on ensimmäisen kuukauden-parin ajaksi aika maltillisia. Aloittelen treenit perusliikkeistä koostuvalla kaksijakoisella ohjelmalla, edeten parin viikon päästä nelijakoiseen. Pyrkimys on lähinnä totuttaa kroppaa taas säännölliseen, progressiivisesti kovenevaan rasitukseen; sarjat pysyy hyvän tovin hieman pidempinä ja oletuksena ei ole loppuun asti tekeminen (vielä). Jos kroppa ei ilmoittele itsestään negatiiviseen sävyyn, elokuun loppupuolella sitä voi hyvinkin olla jo kohtalaisissa treenipainoissa kiinni. Hankalinta on painaa jarrua ja toisaalta sietää tämänhetkinen voimattomuus, muuttuneesta peilikuvasta puhumattakaan. Lukuun ottamatta edellä kuvattua salillepaluuahdistusta en kuitenkaan ole kokenut mitään yletöntä kriisiä tästä kaikesta; olen jo kauan sitten nöyrtynyt sen tosiasian edessä, ettei mikään ole pysyvää ja keho jos mikä on hyvin hauras(tuva). Sen verran iso osa omaa identiteettiä painojen kanssa pelleily kuitenkin on, etten missään vaiheessa toipumistani edes harkinnut heittäväni hanskoja tiskiin - joskus sekin on edessä, mutta vielä on otettava se ilo tästä ruumiin temppelistä irti mikä otettavissa on. Toivottavasti se tarkoittaa myös kisoja ja niihin orientoituneena salille palaankin. Olen silti valmis tekemään täyden lukkojarrutuksen, jos keho ei kisavalmistautumista kestä.
Muuta mulle ei juuri kuulukaan, perinteistä "puserretaan paniikissa kaikki työt kasaan ennen lomaa"-festivaalia. P on myös pysynyt radiohiljaisuudessa tai ehkä ennemmin kadonnut kokonaan. Kohtasimme ohimennen töissä heti sairauslomalta palattuani, mutta P:n suhteen ei voinut puhua jälleennäkemisen riemusta. Ennemminkin lämpötila tippui saman tien lähelle nollaa ja sen alapuolellekin. P:n mielenliikkeitä jonkin verran tunteva kollegani pohti myöhemmin, kuinka paljon P loppujen lopuksi oli pelännyt miten minun käy ja kalsea reaktio olisi ollut defenssi tästä, mutta mene ja tiedä. Kevät oli sellainen fiasko, etten enää yksinkertaisesti jaksa ajatella P:n puolesta. Sitä suuremmalla syyllä kaikki jumalalliset ja jumalattomat ylistykset lomajaksojen suunnittelijalle, sillä minä kirmaan vehreän aurinkoisille lomaniityille juuri kun P:n vapaus päättyy. Syksy ja yhteiset työkuviot tulevat eteen aivan liian nopeasti, mutta eivät onneksi ihan vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti