keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

pikakelaus treeneistä - ja rakkausviritelmästä

Jotta tästä ei tule silkka rakkaushöttöblogi, otan hetkeksi tarkasteluun bodailupuuhat. Tai tarkemmin voimailupuuhat; bodailu on sellaisenaan ollut sivuroolissa viimeisimpien kuukausien ajan. On tuskastuttavaa huomata, kuinka keho vanhenee vääjäämättä ja ajetut kilometrit todellakin tuntuu kropassa. Punnertaessa todellakin saa punnertaa, eikä kyykkytanko nouse kovinkaan kepoisesti vaikka millaisella hevoskuurilla olisi. Voimatulokset on tänä keväänä hivuttautuneet hieman ylöspäin, mutta vain hieman - viime viikkoina tankoon on saanut latoa pitkälti samat painot kerta toisensa jälkeen, eikä kaivattua nytkähdystä uuteen nousuun ole tullut. Toki, kuurikin otti uudet kierroksensa ihan vastikään ja sen vaste näkyy hivenen viiveellä. Treenailen apuaineiden kera vielä kuukauden-pari ennen samanmittaista taukoa, mutta siihen saakka revin tästä ruhosta irti kaiken minkä saan. Nyt loppukuurille mukaan ottamani hormonit ovat kaikista tehokkainta, mutta myös hermoja kiristävintä kampetta. Tässä kohtaa tosin täytyy oikoa tiettyjä stereotypioita ja alleviivata, että raivohullua testo-tyttiä musta ei kuitenkaan tule - eikä ole koskaan aiemminkaan tullut. Tietyt aineet saavat v..tutuskynnystä alemmaksi, mutta eivät ne ihmisen peruspersoonallisuutta muuta. Esimerkiksi voisin nostaa eilisen treenin, jossa eräs kanssatreenaaja päätti asemoitua tekemään leuanvetoja samaan kyykkyräkkiin juuri sillä hetkellä, kun olin asettelemassa kyykkytankoa niskaan. En repinyt omaa tai tämän kyseisen jumppaajan päätä irti, mutta saatoin päästää voimasanan tahi pari. Normaaliolosuhteissa tupisisin korkeintaan itsekseni tai hymyilisin kiusaantuneena.

Kirosanoista saanee kehnon aasinsillan rakkauselämääni, jota nyt vain on pakko avata edes hieman. Viime viikonloppuna asiat etenivät siihen pisteeseen, että päädyttiin kollegan kanssa lopulta samaan sänkyyn ja hän jäi yöksi. Äärimmäisen ei-järkevää oli käydä todella vakavia keskusteluja puoli neljän aikaan aamulla siitä, mikä erityisesti häntä pelottaa parisuhteeseen ryhtymisessä ja tuleeko se koskaan edes kyseeseen meidän kohdalla. Rakentuuko tästä jotain vakavampaa; se on edelleen valtavan iso kysymysmerkki. Mutta jos jokin selkiytyi niin ainakin se, että tunteita on, molemmilla. Avaamatta keskustelun sisältöä liikaa saatan vain todeta, kuinka raastavan vaikeaa kahden keski-ikäisen ja elämässään kolhiintuneen ihmisen on luottaa. Viime kädessä elämään. 

Siedän erittäin hyvin miesosapuolen epävarmuuden, mutta olen aivan suunnattoman raivoissani omasta käytöksestäni. Koska koko tämä ihmissuhdetilanne/säätö/viritelmä edustaa epävarmuutta sen kaikissa muodoissaan, on ahdistus jatkuvana seuralaisenani. Ja mitä ahdistus saa tekemään? Juuri sitä, mitä ei pitäisi: varmistelemaan varmistelemasta päästyänikin. Pystyn hillitsemään itseni suurimman osan ajasta, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti tiedustelen (riippumatta vastapuolen toiminnasta), olenko ylittänyt rajoja, teenkö jotain väärin tai kelpaanko vielä. Se. On. Vastenmielistä.
Osa lukijoista on mahdollisesti jo päätellyt minkä ammatin edustaja olen. Tiedänkin työni puolesta paremmin kuin hyvin psykologiset tekijät tuon edellä kuvatun ahdistuskäyttäytymisen taustalla. Miksi silti juuri tässä tapauksessa suutarin lapsella ei voi olla kenkiä, useampiakin pareja? Olen se, joka kertoo ihmisille kuinka ymmärtää ahdistuneisuuttaan ja tulla toimeen sen kanssa - ei mun pitäisi olla tällä tavoin hukassa oman toimintani kanssa! Yrittäessäni varmistaa, ettei miesosapuoli pakita aiheutan sen ihan itse. Vielä ei niin ole käynyt, mutta jos en saa käyttäytymistäni paremmin aisoihin, se on väistämätön lopputulos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

b*tch i'm back!

Vaikka blogi on pölyttynyt digitaalisessa hyllyssä (aivan liian) kauan, en ole tätä missään vaiheessa unohtanut. Kirjoittamisen paine on tyk...