kummallisia keskusteluja ja hiljaisuutta

Mikä elämäni miehiä vaivaa? Tai miksi elämäni miehiä ovat juuri ne, joita vaivaa aivan helvetin moni asia?

En vielä joitakin vuosia sitten olisi arvannut käyväni entisen puolisoni kanssa keskustelua siitä, kuinka hänen tulisi valmistautua vankilassa oloon.

Jos se keskustelu oli alkuunkaan.

Eihän vapautensa menettämiseen voi valmistautua, vaikka sillä olisikin alku- ja päättymispäivämääränsä. Ei reppuaan pakkaa kuin all inclusive-äkkilähdölle; loppujen lopuksi taitaa olla täydellisen yhdentekevää mitä mukaansa ottaa tai on ottamatta. 

Tunsin silti pientä, näivertävää kateutta kuunnellessani eksän vankeinhoitoajan suunnitelmaa. Terapiaa, kouluttautumista, pakollista pysähtymistä. Tarkkaan rajattu aika, joka on vain ja ainoastaan yksilöä itseään varten. Kenellä sellaiseen on mahdollisuutta, missään? On toki eri keskustelunaiheensa, mistä hinnasta olisin itse valmis vapauteni myymään. Todennäköisesti en mistään. 

P on ollut jälleen radiohiljaisuudessa. Sen hiljaisuuden kovaäänisyys tuntuu sydänalassa asti.