saako kaivata sellaista mitä ei ollutkaan

Jokainen taitaa tietää vertauskuvan laastarista, joka repäistään kerrasta irti ja siten kipukin on vain hetken aikaa kirvelevän kova? 

P ei ilmeisesti ole tästä vertauskuvasta kuullut, sillä tämä on suoraan sanottuna melko helvetillisen kivuliasta p..skaa. Oletus oli, että nyt kun parisuhteen mahdollisuus on taputeltu, kumpikin vetäytyy haukkaamaan happea ainakin toviksi ja pöly saa laskeutua.

Mitä vielä. Viestejä on vaihdeltu ei-yhtään-mistään, välillä toistaen kiduttavia tosiasioita kuinka pariutumista ei voi tapahtua - kunnes tovin kuluttua käydään hyvinkin yksityiskohtaisesti läpi millä tavoin nautittiin toisistamme sängyssä.

Tuntuu, kuin uusia laastareita kiinnitettäisiin ihoon sitä mukaa kun vanhoja revitään nyppäisy kerrallaan irti.

Jos tämä ei ole masokismia, mikä sitten?

En tiedä, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua. En voi kertoa P:n taustoista ja syistä vetäytyä suhteesta paljastamatta liikaa P:n tunnistettavaksi tekeviä seikkoja, mutta sanotaanko näin, että hänen historiansa on äärimmäisen traumaattinen ihmissuhteiden osalta. P on siis elänyt jo pitkän aikaa yksin ja päättänyt, että jatkaa näin loppuun saakka säästääkseen sekä itsensä että mahdollisen kumppanin ylimääräiseltä kärsimykseltä. Vaikka päätös kuulostaa vähintäänkin liioittelulta, ystäväni/kollegani reaktio P:n taustatarinaan tiivistänee kaiken; eihän hänellä edes voi olla muita vaihtoehtoja. 

Olen siis yhtä aikaa sekä äärimmäisen otettu että satutettu siitä tosiasiasta, kuinka P lähti kohdallani hetkeksi harkitsemaan - entä jos sittenkin?

Mun ei pitäisi ikävöidä sellaista mitä ei koskaan ehtinyt olla. Mutta raotimme toinen toisillemme itseämme siten, että ehdimme silmänräpäyksen ajan nähdä vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen.

Se näytti kertakaikkisen upealta, toden totta.