Kesäloma on joka jumalan vuosi yhtä pitäisien taistelua. Ikisuorittajan takaraivossa pyörivät somasti sekaisin kaikki tärkeät sekä täydellisen turhantärkeät tehtävät, joita niin ikään keski-ikäistyvä ja laiskistuva mieli koettaa torpata. Lopulta väsähdän tästä loputtomasta päänsisäisestä pingisottelusta siinä määrin, etten tee yhtään mitään - en edes haluamiani asioita, jotka ovat hautautuneet jonnekin pitäisien alle. Jopa treenaaminen tuntuu tällä hetkellä lähinnä perässä hinattavalta kivireeltä.
Loma on ollut tähän saakka kaikkea paitsi palauttava. Uni on ollut luokattoman huonoa, lähinnä edellisissä postauksissa puituun ihmissuhdekurjuuteen liittyen. Olen yrittänyt ymmärtää, miksi P:n torjunta on sivaltanut näinkin syvältä; tavallisesti tunnepuolen asiat eivät ole olleet niitä, jotka untani horjuttavat. P:ssä vain on sitä kuuluisaa jotakin; hänen tapansa olla läsnä ja kantaa sekä ilmaista itseä ohittivat lujimmatkin suojamuurini. Vaikka tällainen täydellinen paljastuminen toiselle on aiemmin ollut minulle äärimmäisen vaikeaa, P:n kohdalla se ei haitannut - hän salli minun olla sitä mitä olen. On hirvittävän vaikeaa päästää irti sellaisesta kohdatuksi ja nähdyksi tulemisesta.
Lyhyehkön radiohiljaisuuden jälkeen P otti eilen yhteyttä viestin muodossa ja vaihdettiinkin useampia tekstareita - joiden lopputulema oli sopimus yhteisestä, parin päivän mittaisesta lomareissusta. P vitsaili erillisistä huoneista, mutta kumpikin tietää mitä todellisuudessa tulee tapahtumaan. Mun pitäisi olla tässä tilanteessa niin tiedostava, niin kypsä ja varsinkin aikuinen eikä hankkimalla hankkia lisää tunnehaavoja...mutta sen sijaan lisään listalleni vielä yhden pitäisi-kamppailun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti