tajunnanvirtaa

Minun olisi pitänyt aavistaa pahinta. En olisi saanut ummistaa silmiäni lukemattomilta varoitusmerkeiltä.

Halusin uskoa hyvään. Siihen, että lempeys ja kärsivällisyys kyllä kesyttävät sinut aikanaan.

Ilmassahan oli jo toivoa! Haaleaa lämpöä, varovaista uskallusta. Olit päästänyt minut lähemmäs.

Antauduin päiväunieni vietäväksi; entä jos sittenkin sinusta ja minusta tulisi vielä jonakin päivänä ”me”?

Suurin erheeni oli kuitenkin tietämättömyys.

En olisi saanut haaveilla sinusta ystävällemme.

Sinun kuului pysyä salaisuutena. Et vain koskaan kertonut sitä minulle.

Paljastumisesi synnyttämä raivo oli mykistävää.
Mitkään aseet maailmassa eivät voisi satuttaa yhtä paljon kuin pisteliäät sanasi – ja ehkä jopa kipeimmin sivalsi kaikki se, minkä jätit lausumatta ääneen.

Sähellystä! Sohlausta! Sirkusta! Et halua mitään sellaista, ja vähiten minut.

Onnistuit pyrkimyksissäsi.

Lannistit minut.

Katosit ja jätit minut tuhon keskelle, täydellisen yksin.