Ei nyt h..tti. Jos ei nälkä herätä, niin sitten tietyömaa. Kaaduin eilen illalla jo yhdeksän aikaan umpiväsyneenä sänkyyn tyytyväisenä ajatellen, että tällä väsymyksen määrällä sitä nukkuu heittämällä aamuun asti. Ja olisin varmaan nukkunutkin, jos asfalttimiehet ei olisi aloittaneet urakkaansa jo puolilta öin. Kairasin korvatulppia niin syvälle päähän kuin olisi voinut kuvitella olevan turvallista, mutta parin tunnin pyörimisen jälkeen oli pakko luovuttaa - vastaavaa jyskettä ja valoshow'ta en muista kokeneeni edes ammoisina Onnelan aikoina. Tärkeää duuniahan tietyöläiset toki tekevät ja siitä en suinkaan purnaa, mutta tässä tilanteessa käytännössä uneton yö on aika infernaalista paskaa. Yritän koota jokseenkin soosina olevat ajatukset ja kontata salille, vaikka mitään loistosuoritusta on kyllä turha odottaa. Päiväunistakaan en taida haaveilla, sen verran antaumuksella asfalttia tällä hetkellä juntataan.
Dieettiä olisi vielä kymmenen viikkoa jäljellä, joista kahdeksan on kovan treenin viikkoja. Toki "kova" on tällä hetkellä hieman suhteellinen käsite, jokainen treeni tuntuu olevan ihan omanlaisensa - vuoroin energiaa on kuin ei olisi koskaan dieetillä ollutkaan ja toisena hetkenä ei juuri huvittaisi edes omia raajojaan nostella. Mukavana lisämausteena on kaikilta aiemmiltakin dieeteiltä tuttu treeniahdistus, joka vain pahenee loppua kohden - salille lähteminen on tuskallisen vaikeaa, todellakin ahdistavaa. Varsinaiseen treeniin kiinni päästessään ahdistus jo lievittyy. Tulkitsen tuon vaikeuden liittyvän omien voimavarojen suojeluun; kun kaiken suhteen menee miinuksella, ei ensimmäisenä eikä toisenakaan olisi mielessä rasituksen lisääminen. Mitään yksinkertaista helpotusta hankaliin oloihin ei ole; treenit täytyy vain ottaa yksi kerrallaan ja toisinaan liike tai sarja kerrallaan.
Täytynee nytkin vain heittää kamat kasaan ja koettaa kaivaa jostakin ne vähäisetkin energianrippeet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti