Kävin muutama päivä sitten kyläilemässä erään tuttavapariskunnan luona. Oikeammin lasken ainoastaan pariskunnan miesosapuolen tuttavakseni tai ystäväkseni, naisosapuolta en niinkään. Hän on - miten sen nyt sanoisi - pakollinen paha jota on vain täytynyt sietää, mikäli olen halunnut viettää edes hetken aikaa ystäväni kanssa. Tapaamme valitettavasti varsin harvoin juurikin ystäväni puolison vuoksi. Hän ei ole koskaan voinut sietää minua, syystä jota en tiedä - ilmeisesti kyse ei ole mustasukkaisuudesta, vaan jostakin muusta. Ystävälläni lienee tästä parempi käsitys, mutta hänkään ei ole lähtenyt asiaa minulle avaamaan sen tarkemmin. Pariskunta on pitänyt yhtä jo lähes parikymmentä vuotta ja naisen suhtautuminen minuun on pysynyt muuttumattomana koko tuon ajan, joten en ole viitsinyt hirveästi pidätellä henkeäni josko hän jonakin kauniina päivänä päättäisikin sietää minua. Jokseenkin hankalasta suhtautumisesta huolimatta olen pyrkinyt ihan vain ystäväni vuoksi pysyttelemään korrektin asiallisella linjalla, vaikka helppoa se ei todellakaan ole kaikkien näiden vuosien aikana ollut.
Varsinaiseen tapaamiseen palatakseni - vähemmän yllättävästi se ei sujunut kovinkaan hyvin. Kyläpaikkaan saapuessani pistin merkille saman tien, että ystäväni puoliso oli kumonnnut viinipullosta valtaosan ja sivupöydällä oli yksi jo samanmoinen tyhjänä. Ympäripyöreästi voinen todeta, että kyseinen naisihminen on harjoitellut sisuskalujensa marinointia suurimman osan elämäänsä ja siinä missä iloliemi sulattaa suurimmalta osalta persoonan terävimpiä kulmia, hänen kohdallaan alkoholi toimii aika lailla päinvastaisesti. Aluksi pystyimme kaikki kolme juttelemaan niitä näitä, aiheiden pitäytyen tylsän turvallisissa työ-, loma- ja harrastusteemoissa. Ystäväni puolison humalatilan kasvaessa lisääntyi kuitenkin rivien väliin ujutetut piikittelyt, niiden hiljalleen muuttuen yhä suoremmiksi ja suoremmiksi; sain osakseni arvostelua niin työstäni, vapaa-ajanviettotavoistani kuin treenaamisestanikin. Jos jotakin hyötyä vanhenemisesta on niin se, että nahka alkaa olla aika paksu - mutta tarpeeksi kun tökkii, löytää meikäläisenkin heikot kohdat. Ja eniten niihin tökkäisy sattuu silloin, kun ne tiedostaa vasta samaisella hetkellä. Niin kävi nytkin. Siirryttyään keittiöön (kaiketi kaatamaan lisää viiniä itselleen) ja jatkettuani jutustelua kahden ystäväni kanssa, tarinan noita-ak..naisihminen heläytti petollisen hyväntuulisesti: "Hetken jo luulin, että meille on tullut mies kylään, niin matala ääni sieltä olohuoneesta kuuluu!" Sillä hetkellä kaikki paksuimmatkin suojamuurini olivat silkkaa pölyä. Mitä tulee hormonien käyttöön, yksi pysyvimmistä sivuvaikutuksista - ja nimenomaan naisilla - on äänen madaltuminen. Osalla se on huomattavan räikeää, osalla vaivihkaisempaa. Kuulun onnekseni jälkimmäiseen porukkaan; ääneni on tumma, mutta se on pysynyt verraten naisellisena. Ääneni tummui jo ensimmäisen kuurin myötä toistakymmentä vuotta sitten ja on pysynyt suuntaan sekä toiseen muuttumattomana sittemmin, mutta on ollut varsin vaikea myöntää kuinka kaipaan korkeaa lauluääntäni - ehkä jossain määrin tunnen jopa häpeää. Kaikki sivuun tuupatut ajatukset ja tunteet tulvahtivatkin tietoisuuteeni Humala-Hilkan sivalluksen myötä enkä osannut päättää, haluaisinko ensisijaisesti kuristaa itseni vai ystäväni puolison. Ehkä kuitenkin kaikista pahimmalta tilanteessa tuntui se, ettei ystäväni - tälläkään kertaa - puolustanut minua, vaan käyttäytyi kuin ei olisi kuullut ainoatakaan illan aikana viljellystä vittuilusta. Kävin noin kahden ja puolen sekunnin aikana kaikki mahdolliset skenaariot; repisinkö pelihousuni täysin ja antaisin tulla parinkymmenen vuoden edestä, jatkaisinko illanviettoa ihan vain nähdäkseni kuinka pitkälle kännisieppo on valmis menemään, pykäisinkö ensimmäistä kertaa elämässäni pystyyn kunnon vapaapainiottelun vai nielisinkö sekä kiukkuni että ylpeyteni ja lähtisin kotiin. Väkivaltaisista mielikuvistani huolimatta totesin tyynesti minun olevan sopivinta poistua paikalta ja niin teinkin, ystäväni koirapentumaisen katseen saattelemana.
Tunnekuohun korkeimpien laineiden laannuttua saatoin tulla vain yhteen järkevään lopputulemaan: tapaisin ystävääni jatkossa vain kahden kesken tai en ollenkaan. Omituisesta valta-asemasta ja/tai riippuvuusasetelmasta johtuen voi ollakin, etten todella enää tule tapaamaan ystävääni, mutta minun ei myöskään tarvitse sietää kiusaajia elämässäni. Myönnän tosin, että kuppini kumoon pyyhkäissyt kommentti oli tottakin, noinniinkuin ydinajatukseltaan - kehon ulkopuolisten hormonien käyttö harvemmin on terveellistä saati kropan luonnollista toimintaa tukevaa. Tästä saakin oivan aasinsillan jatkuvaan arvoristiriitaan, jonka kanssa tasapainoilen päivittäin; arvottaako enemmän terveyttä vaiko kilpaurheilua. On silti oma valintani, milloin, missä ja kenen kanssa noiden asioiden äärelle pysähdyn, saati onko kenelläkään muulla tarvetta arvomaailmaani kyseenalaistaa niin kauan kun se ei satuta toisia.
(Menipä syvälliseksi - ei ollut tarkoitus. Korjaan tämän heti seuraavassa postauksessa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti