Olipahan vaan ratkiriemukas työviikon aloitus.
Kuten käytännössä joka maanantaiaamuna (tai työaamuna ylipäänsä) valuin silmät ristissä autohalliin päivän tulevia työtehtäviä mietiskellen (kiroten). Autolle päästyäni huomasin saman tien, että kaikki ei nyt näytä siltä miltä pitäisi - ensimmäisenä silmäni osuivat aukinaiseen hansikaslokeroon ja sen sisältöön, joka oli levinnyt aika lailla kaikkialle. Seuraavaksi katse tavoittikin harvinaisen siististi rikotun ikkunan - loput arvannettekin. Autoon oli yön aikana murtauduttu ja kaikki mahdollinen oli vaihtanut paikkaa istuinpäällisiä myöten, jopa auton roskapussi oli levitelty penkeille lasinsirujen joukkoon. Ryöstösaalis jäi kohtalaisen laihaksi; parkkikolikoiksi varatut neljä euroa olivat kadonneet keskikonsolista. Murtautuja ei kylläkään koskaan päässyt nauttimaan noista neljästä eurosta, sillä naapurit tiesivät kertoa tyypin mellastaneen myöhemmin rappukäytävässä paikkoja hajottaen ja poliisin oli ollut melko helppo poimia tämä tosielämän Criminal Mastermind kyytiinsä.
Kyseisen aamun ensimmäiset tunnit kuluivat luonnollisesti sanoinkuvaamattomassa vitutuksessa selvitellessäni korvauksia ja korjauksia. Melko pian mietintöni kuitenkin kiertyivät naapureiden kertoman ympärille - he kuvailivat murtomiehen olleen "surkea narkkari". En voinut olla ajattelematta, että naapurit olisivat voineet osoittaa sanansa myös minulle, sillä sitähän minäkin olin ja tavallaan olen aina; narkomaani, narkkari, nisti. Yhteiskunnan alimpaan kastiin kuuluva yksilö siis tietämättään otti kohteekseen toisen samanlaisen omaisuuden. Järjen tasolla tiedän olevani asenteissani sekä itseä että tätä tuntemattomaksi jäänyttä addiktia kohtaan varsin jyrkkä ja kohtuutonkin, mutta omassa mielessäni olen aina narkomaani. Kului aikaa vuosia tai vuosikymmeniä. "Vaikka juoksisin kuinka kauas, olen aina yhtä lähellä jyrkänteen reunaa" kuvaa täydellisen tyhjentävästi riippuvuussairauksia ja pätee myös minuun. Ainoastaan tiedostamalla ja hyväksymällä addiktioalttiutensa voi myös pysyä kuivilla, mutta henkilökohtaisesti en ole kyennyt päästämään irti menneisyyteeni liittyvästä häpeästä. Kuten aiemmissakin postauksissa olen kuvaillut, en koskaan ollut automurtautujan kaltainen sekoilija; siinä määrin kuin huumeisiin on mahdollista liittää sanaparin vastuullinen käyttö, sitä se mun kohdalla oli. Vaikka nykyisin tiedän päihteiden käytössä olevan erilaisia tasoja aina haitallisesta- tai riskikäytöstä vaikeaan riippuvuuteen, lapsuuteni kasvoin hyvin päihdekielteisessä ympäristössä jossa kaikki päihteiden käyttäjät olivat yhtä arvottomia; vähäpätöisintä ihmiskuonaa. En ole tähän päivään mennessä päässyt sinuiksi sen suhteen, kuinka päihdekriittisyydestäni ja muutenkin melko terveiksi miellettävistä arvoista huolimatta päädyin suuresti halveksimaani rooliin - ja vaikka huumeet olivat osa elämääni verraten lyhyen aikaa, koen tuon elämänvaiheen leimanneen ja jollain tapaa alentaneen ihmisarvoni pysyvästi. Melkoinen kaksoisstandardi, sillä koen ihmisarvon kuuluvan kaikille. Asenteellisuutta huokuvasta tekstistä huolimatta en päihteiden käyttäjiä halveksi - arvostelu kohdistuu vain ja ainoastaan itseeni. Vaikka ikääntyminen ei suoranaisia hurraahuutoja aiheutakaan, ehkä siinä piilee kuitenkin pieni toivo tämän suhteen; josko vuodet toisivat mukanaan tietynlaisen anteeksiannon ja armahduksen.
Kylläpä tuon edellisen kappaleen kirjoittaminen tuntui vaikealta. Pahalta, suorastaan.
Huumehistoriasta on hirveän näppärää hypätä dieettiteemaan - laihduttelua on jäljellä enää kaksi viikkoa. Sitten alkaisi koko dieetin v..ttumaisin ja hankalin vaihe eli kaloreiden nostaminen. Olen käynyt dieettiruljanssin läpi kymmeniä kertoja ja tasan yhtä monta kertaa on motivaatio maltilliseen kaloreiden nostamiseen sulanut kuin jäätelö kesäauringossa - väitän, että mun hallussa on epävirallinen Suomen ennätys painon nostamisessa lyhimmässä mahdollisessa ajassa. Viime kisojen jälkeen taisin kahden kuukauden jälkeen olla jotakuinkin lähtöpainossa; parikymmentä kiloa saa kerrytettyä ihmeellisen helposti. Ja nopeasti. Tällä kertaa tosin tilanne on siinä mielessä eri, etten tiedä edelleenkään painoani ja vaikka tämäkin dieetti on ollut raskas, olen silti suhtautunut tähän eri tavalla rennosti. Kunto on sellainen mitä tavoittelin ja jos kerrankin kaloreiden nosto pysyisi himpsusti paremmin hyppysissä, olisi tällainen kroppa jopa osittain ylläpidettävissä ilman älytöntä hampaiden kiristelyä. Samalla kun dieetti loppuu, myös hormonit jää tauolle vajaan neljän kuukauden ajaksi ja se vaikuttaa kuntoon melkeinpä kaloreitakin enemmän. (Mielialasta puhumattakaan, hauskat ajat edessä...) Hieman itsetuhoista meininkiä jäädä tauolle samalla kun syksyn pimeys tekee tuloaan, mutta pitäähän se tämäkin kokea.
Kyseisen aamun ensimmäiset tunnit kuluivat luonnollisesti sanoinkuvaamattomassa vitutuksessa selvitellessäni korvauksia ja korjauksia. Melko pian mietintöni kuitenkin kiertyivät naapureiden kertoman ympärille - he kuvailivat murtomiehen olleen "surkea narkkari". En voinut olla ajattelematta, että naapurit olisivat voineet osoittaa sanansa myös minulle, sillä sitähän minäkin olin ja tavallaan olen aina; narkomaani, narkkari, nisti. Yhteiskunnan alimpaan kastiin kuuluva yksilö siis tietämättään otti kohteekseen toisen samanlaisen omaisuuden. Järjen tasolla tiedän olevani asenteissani sekä itseä että tätä tuntemattomaksi jäänyttä addiktia kohtaan varsin jyrkkä ja kohtuutonkin, mutta omassa mielessäni olen aina narkomaani. Kului aikaa vuosia tai vuosikymmeniä. "Vaikka juoksisin kuinka kauas, olen aina yhtä lähellä jyrkänteen reunaa" kuvaa täydellisen tyhjentävästi riippuvuussairauksia ja pätee myös minuun. Ainoastaan tiedostamalla ja hyväksymällä addiktioalttiutensa voi myös pysyä kuivilla, mutta henkilökohtaisesti en ole kyennyt päästämään irti menneisyyteeni liittyvästä häpeästä. Kuten aiemmissakin postauksissa olen kuvaillut, en koskaan ollut automurtautujan kaltainen sekoilija; siinä määrin kuin huumeisiin on mahdollista liittää sanaparin vastuullinen käyttö, sitä se mun kohdalla oli. Vaikka nykyisin tiedän päihteiden käytössä olevan erilaisia tasoja aina haitallisesta- tai riskikäytöstä vaikeaan riippuvuuteen, lapsuuteni kasvoin hyvin päihdekielteisessä ympäristössä jossa kaikki päihteiden käyttäjät olivat yhtä arvottomia; vähäpätöisintä ihmiskuonaa. En ole tähän päivään mennessä päässyt sinuiksi sen suhteen, kuinka päihdekriittisyydestäni ja muutenkin melko terveiksi miellettävistä arvoista huolimatta päädyin suuresti halveksimaani rooliin - ja vaikka huumeet olivat osa elämääni verraten lyhyen aikaa, koen tuon elämänvaiheen leimanneen ja jollain tapaa alentaneen ihmisarvoni pysyvästi. Melkoinen kaksoisstandardi, sillä koen ihmisarvon kuuluvan kaikille. Asenteellisuutta huokuvasta tekstistä huolimatta en päihteiden käyttäjiä halveksi - arvostelu kohdistuu vain ja ainoastaan itseeni. Vaikka ikääntyminen ei suoranaisia hurraahuutoja aiheutakaan, ehkä siinä piilee kuitenkin pieni toivo tämän suhteen; josko vuodet toisivat mukanaan tietynlaisen anteeksiannon ja armahduksen.
Kylläpä tuon edellisen kappaleen kirjoittaminen tuntui vaikealta. Pahalta, suorastaan.
Huumehistoriasta on hirveän näppärää hypätä dieettiteemaan - laihduttelua on jäljellä enää kaksi viikkoa. Sitten alkaisi koko dieetin v..ttumaisin ja hankalin vaihe eli kaloreiden nostaminen. Olen käynyt dieettiruljanssin läpi kymmeniä kertoja ja tasan yhtä monta kertaa on motivaatio maltilliseen kaloreiden nostamiseen sulanut kuin jäätelö kesäauringossa - väitän, että mun hallussa on epävirallinen Suomen ennätys painon nostamisessa lyhimmässä mahdollisessa ajassa. Viime kisojen jälkeen taisin kahden kuukauden jälkeen olla jotakuinkin lähtöpainossa; parikymmentä kiloa saa kerrytettyä ihmeellisen helposti. Ja nopeasti. Tällä kertaa tosin tilanne on siinä mielessä eri, etten tiedä edelleenkään painoani ja vaikka tämäkin dieetti on ollut raskas, olen silti suhtautunut tähän eri tavalla rennosti. Kunto on sellainen mitä tavoittelin ja jos kerrankin kaloreiden nosto pysyisi himpsusti paremmin hyppysissä, olisi tällainen kroppa jopa osittain ylläpidettävissä ilman älytöntä hampaiden kiristelyä. Samalla kun dieetti loppuu, myös hormonit jää tauolle vajaan neljän kuukauden ajaksi ja se vaikuttaa kuntoon melkeinpä kaloreitakin enemmän. (Mielialasta puhumattakaan, hauskat ajat edessä...) Hieman itsetuhoista meininkiä jäädä tauolle samalla kun syksyn pimeys tekee tuloaan, mutta pitäähän se tämäkin kokea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti