Terapeutin kanssa käyty huumekeskustelu oli kaiken kaikkiaan miellyttävä. Sain osakseni paitsi ymmärrystä ja vilpitöntä uteliaisuutta, myös tilaa kertoa asioista siinä määrin kuin halusin; en pitkän yhteisen historiamme jälkeen toki muuta odottanutkaan. Huomasin silti, kuinka aiheeseen syvemmälle pureutuminen tuntui yllättävän vaikealta ja jopa kiusalliselta - vaikka en mielestäni ole kokenut häpeää huumeiden käytöstä, ilmeisesti sellaisia tuntemuksia pinnan alla kuitenkin on. Kaikista tärkeintä mulle kuitenkin on se, että olen nyt viimein pystynyt sanottamaan menneisyyteni tapahtumia toiselle ihmiselle.
Narkkaaminen käy mielessäni enää äärettömän harvoin enkä muista, milloin olisin edellisen kerran kokenut todellista käyttämisen himoa; uskoisin, että vuosia sitten. Elämällä on kuitenkin tapana aika ajoin osoittaa ironian tajuaan ja näin kävi viimeksi viikonloppuna kun tapasin kauempana asuvaa ystävääni. Hän on ainoa tuttavani, joka on käyttänyt ja käyttää edelleen huumeita; hänen kauttaan aikoinaan hankin myös omat aineeni. Tavatessamme ystäväni on käytännössä aina jonkin aineen vaikutuksen alaisena, mutta käyttäminen harvemmin nousee keskusteluun. Lauantaina hän kuitenkin oli paitsi aineissa, myös melkoisilla, no, kantamuksilla varustettu ja rehellisyyden nimissä säikähdin ajatuksiani - huomasin leikitteleväni vanhoilla hyvillä muistoilla narkkaamiseen liittyen. Sinänsä ymmärrän hetkeksi virinneen käyttämisen himon oikeinkin hyvin; olin nukkunut (taas) todella huonosti ja aikoinaan aloitin amfetamiinin käyttämisen nimenomaan väsymystä korjatakseni. Sain kuitenkin onneksi todella nopeasti palautettua mieleeni kaikki ne syyt, joiden takia lopetin sekä kaikki elämäni merkitykselliset osa-alueet, jotka riskeeraisin käyttämällä. Niin kovin paljon kuin ystävästäni välitänkin, oli viikonlopun visiitti jotakuinkin verrattavissa päiväkahveiksi Saatanan kanssa.
Vaikka amfetamiini ei ole ollut salarakkaani enää vuosiin, väsymys sen sijaan pitää tiukasti otteessaan. Pääsin nyt onneksi melko laajoihin tutkimuksiin väännettyäni lääkärille muutamasta ratakiskosta ja rautakangesta, ettei kyse ole mistään psyykkisestä vaivasta; oletus on, että väsymyksen syyt selvitellään perin pohjin. Tämänhetkinen saldo on liuta verikokeita, pef-mittaukset, ajanvaraus spirometriaan sekä myöhemmin syksyllä firstbeat-mittaus. Jos oireena olisi pelkkä väsymys, saattaisin osoittaa syytteleviä sormiani steroideihin, mutta koska käytännössä kyse on univaikeuksista, Pahat Hormonit jäävät väistämättä pois laskuista. Konkreettisena esimerkkinä mainittakoon vaikkapa toissayö, jolloin keho päätti ilmoittaa aamukolmelta jotta nyt on aika nousta. Pyörin sängyssä puolisentoista tuntia harkiten jo itseni tukehduttamista tyynyllä edes ikuiseen uneen päästäkseni, mutta lopulta luovutin. Tällaista unirytmitöntä elämää kun elelee joitakin vuosia, kasetti alkaa hiljokseen hirttää kiinni.
Liityin viime viikolla hetkeksi Badoo-deittisovellukseen. Vain muistaakseni, miksi alun alkaenkin lopetin nettideittailun - se on ihan hirvittävää paskaa. Miesten täydellinen kyvyttömyys vastavuoroiseen keskusteluun ei jaksa enää yllättää, mutta vituttaa hyvin moninaisin tavoin joka ikinen kerta. Kahlattuani kuuden päivän ajan lähinnä verenpaineita nostattelevia "keskusteluja" (lue; mies kertoo kuolettavan tarkkaa selostusta mökkiremontistaan/kalastusreissustaan/ruokavaliotreenidieettielämäntapamuutoksestaan) päädyin pitämään jälleen kerran kehityskeskustelun itseni kanssa teemalla miksi haluan tietoisesti hankaloittaa elämääni parisuhteeseen pyrkimällä. Mitään relevanttia vastausta tuohon ei taida ollakaan. Ymmärrän kyllä ihan jo biologisestakin näkökulmasta tarkasteltuna miesten olevan huomattavasti naisia kyvyttömämpiä tunteidenkäsittely- ja sitä myöten myös vuorovaikutustaidoiltaan, ja esimerkiksi tuo edellä kuvaamani miesten itseriittoinen tapa keskustella on vain lapsenomainen keino tuoda itsen eri puolia esille. Tuntuu lähinnä, että kuljen pariutumisyritysten Via Dolorosaa, joka ei edes johdata ristiinnaulitsemispaikalle vaan kiertää helvetillistä, loputonta kehää - järjen tasolla tiedostan tavoittelevani jotakin sellaista, jonka rinnalla se kuuluisa vaaleanpunainen yksisarvinenkin vaikuttaa täydelisen realistiselta.
Mikäli kaikesta tästä tunnesotkusta palaa hetkeksi käytännön arjen tasolle, kävin eilen treenailemassa jalkoja. Olen todella pitkän aikaa kärsinyt massiivisesta pahoinvoinnista etenkin jalkajumppien aikana; pahoinvointi alkaa yleensä jo ensimmäisen liikkeen aikana ja lopputreeni on silkkaa taistelua oksennusta sekä päänsärkyä vastaan. Eilen lopulta tajusin, että juon vettä treenien aikana paljon. Siis ihan todella helvetin paljon, litratolkulla. Paitsi että raskas treeni ohjaa verenkiertoa lihaksiin ja sitä myöten pois vatsasta - mikä jo itsessään heikentää nesteen imeytymistä - saa liiallinen nesteytys aivot turpoamaan lievästi. Ja miten aivot reagoivat tähän? Juurikin sillä pahoinvoinnilla. Vaikka kuinka haluaisin ajatella olevani kova treenaaja, mikään salitreeni ei edes ammattilaistasolla ole niin kova, että pitäisi lipittää vesijohtoverkko kuivaksi. Täytyy siis jatkossa ihan tietoisesti hillitä näitä litrahuuliani ja toivoa, että sillä on edes jonkinlaista vaikutusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti