Huomaa että syksy ja sen myötä syyllisyys on taas täällä - sali oli eilen niin täyteen ammuttu, että koko treeni oli silkkaa säveltämistä. Olosuhteisiin nähden sain tehtyä ihan hyvän tissijumpan, mutta sosiaalinen ahdistus nosti hienoisesti tuossa tungoksessa päätään kun tavanomaista reviiriään ei ollut mahdollista pitää. Onneksi jokasyksyinen (ja -keväinen) koko kansaa riivaava kehonpiiskausepidemia kestää vain joitakin viikkoja ja viimeistään ensilumen tietämillä salilla veivaa kourallinen vakiokävijöitä. Vuosien mittaan on käynyt useammankin kerran mielessä, pitäisikö syksyisin ja keväisin pistää pystyyn jonkinnäköistä vedonlyöntiä last-man-standing-hengessä; kuka Suureen Elämäntaparemonttiin ryhtyneistä jaksaa jatkaa sinnikkäästi loppuun saakka? Kyllä, tiedän, hyvin alentavasti sanottu - mutta kylmä fakta vain on se, että varsinkin terveydellisiä elämäntapamuutoksia tekevistä ihmisistä aika harva saa noista uudistuksista pysyviä rutiineja. Pessimisti ei pety koskaan ja realistikin aika harvoin.
Huomenna on taas terapia ja tapaamme jo 90. kertaa nykyisen terapeutin kanssa. Viimeksi heitin hänelle hieman sarkastisesti, että tässä on kohta jo sata kertaa nähty ja silti idioottimaisen sinnikkäästi pidän tietyistä uskomuksistani kiinni. Tuleva terapiakerta on siinä mielessä jännittävä (pelottava), että viimeksi kerroin terapeutille juuri ennen tapaamisen loppua huumausainehistoriastani. En ole varma, miksi olen vältellyt asiasta puhumista näinkin kauan, mutta pitkän vatuloimisen jälkeen päätin pullauttaa tämän(kin) synkän salaisuuden tiskiin ja yksinkertaisesti katsoa mitä tapahtuu.
En huumevuosinani ollut missään vaiheessa psykoosin rajamailla huoneen nurkassa tärisevä hihaan hakkaaja - se lienee tyypillisin mielikuva narkkarista - vaan olin niin sanotusti toimintakykyinen käyttäjä, vaikka kovia aineita kehooni työnsinkin. Opiskelin, kävin töissä, urheilin, maksoin laskuni ja tein arkiaskareita. Kenelläkään ympärilläni olevista ihmisistä ei kuitenkaan ollut käsitystä siitä, millaista yhden naisen sotaa kävin. Kuten jokaisen huumeidenkäyttäjän kohdalla, aluksi huumeet antoivat paljon enemmän kuin ottivat, mutta ajan kuluessa maksoin koko ajan kovempaa hintaa verraten lyhyestä mielihyvän kokemuksesta. Voi kuulostaa hassulta, mutta suurinta kärsimystä aiheutti ehdottomasti syyllisyys; omien arvojen vastaisesti toimiminen. Kaksi yliannostusta, kovat fyysiset kivut tai uniongelmat eivät olleet mitään henkisen tuskan rinnalla ja loppujen lopuksi se olikin syy käytön lopettamiselle. Lopettamiseen ei liittynyt mitään sen suurempaa dramatiikkaa - tuli vain päivä, kun en halunnut enää jatkaa ja vieroittauduin kaikessa hiljaisuudessa ilman ulkopuolista apua. Päihteettömyys jatkui ensin päiviä, sitten viikkoja, kuukausia ja niin edelleen, ja mitä enemmän aikaa kului, sitä korkeammaksi kynnys tuli katkaista puhdasta putkea. En usko, että tulen enää koskaan käyttämään ja eniten siihen vaikuttaa oman riippuvuusalttiutensa tunnistaminen; olen narkkari loppuelämäni, vaikken vetäisi enää viivaakaan. En niinkään häpeä menneisyyden tekojani, mutta jollain tapaa koen surullisena, että elämässäni on ajanjaksoja joista en voi puhua avoimesti läheisteni kanssa. Uskon kyllä, että vaikka asiaa heille valottaisinkin, olisin ihan yhtä rakastettu kuin tähänkin saakka - mutta yhtä lailla uskon, että he tahtomattaankin näkisivät minut hieman eri valossa. Niin paljon kuin arvostankin jakamista sekä avointa keskustelua, ehkä tämä on sellainen taakka ja tahra, joka kuuluu ainoastaan minun kannettavakseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti