Onko ihmisyyteen koodattu eksyksissä oleminen; onko jokainen meistä enemmän tai vähemmän hukassa? Miksi jotkut näyttävät päässeen perille? Vai onko heidän lavasteensa vain himpun verran uskottavampia kuin toisten? Minne tämän ennalta määräämättömän mittaisen elämän aikana pitäisi edes päätyä? Miksi sisintä repii jatkuva ristiriita eteenpäin pyrkimisestä ja toisaalta tästä hetkestä nauttimisesta? Onko se edes ristiriita? Kuka keksi rakkauden ja miksi se on niin s..tanan vaikeaa? Miksi sunnuntaisin aina masentaa, oli arki tai loma? Miksi en vieläkään omista ponia, vaikka olen jo (ihan liian) kypsä aikuinen?
Harvinaisen isoon päähän mahtuu kohtuuttoman paljon vaikeita kysymyksiä. Muun muassa näiden äärellä olen vellonut tänäkin viikonloppuna, antaen itselleni hetkellisiä ajatustaukoja muun muassa tunkemalla käsittämättömän epäterveellistä ruokaa sisuksiini. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että seuraava dieetti häämöttää toistaiseksi aika kaukana ja voin pitää hävyttömiä mättöpäiviä kerran tai kahdestikin viikkoon. Touhu on toki jokseenkin masokistista, sillä kaiken suola-hiilari-rasvapöhön sulattamiseen kuluu aika lailla viidestä kuuteen päivää ja sittenpä onkin jo seuraavan sikailun paikka. Mutta ehkä minäänsä on helpompi rakastaa, kun aika ajoin piipahtaa syvän itsehalveksunnan rotkonpohjassa.
Vietin kuluneen viikon pitkästä aikaa lepäillen. Tapaan parin kuukauden välein ottaa täydellisen irtioton kuntosalista lähinnä siksi, ettei keho yksinkertaisesti jaksa tauotonta painoharjoittelua - olkoonkin, että steroidit on kuvioissa, ei nekään ihmeitä tee; kroppa väsyy ihan samalla tavalla psyykestä puhumattakaan. Nykyistä kuuria on enää alle kolmisen kuukautta jäljellä, mikä tarkoittaa nyt alkavan treenijakson osalta melkoisen kovaa jumppaamista. Joulun tietämillä häämöttävä hormonitauko ahdistaa hitusen; voimien hiipuminen ja rikotun ilmapallon lailla tyhjenevä kroppa tuntuu vieraalta. Yritän toki lohduttaa itseäni sillä, että tauko kestää vain muutaman kuukauden ja ensi vuonnakin ehtii lihaa taas takoa kaikessa rauhassa.
Tapasin tänään vanhaa ystävää (liian) pitkän tauon jälkeen. Vaikka tuntui todella kurjalta kuulla aika massiivisistakin parisuhdehuolista, jokin osa minusta oli tyytyväinen tuosta muistutuksesta - ei se yhteiselo ole kenelläkään pelkkää aurinkoa ja ruusuntuoksua. En ole hetkeen kipuillut parisuhteen perään, mutta jostain syystä viime viikkoina olen tehnyt mielessäni jos jonkinlaista kauppaa ylijumalien kanssa kumppanin saadakseni. Edellisen parisuhteen päättymisestä on jo yli kuusi (...) vuotta ja vaikka kuinka yritän esittää kovaa, keski-ikäistyvää muijaa, niin kova en minäkään ole että voisin läheisyyden tarpeen itsestäni kuolettaa. Se mysteeri vain on ratkaisematta, missä ihmeessä niihin parisuhteen kannalta potentiaalisiin kaksilahkeisiin voi törmätä? Työpaikka on absoluuttinen no-go - siitä kuormasta en edes haluaisi syödä - ja kuntosali on vähäpukeisista ihmisistä huolimatta antikliimaksisista antikliimaksisin paikka millekään flirtin tapaisellekaan. Siinäpä ne meikäläisen sosiaaliset ympyrät sitten olikin, viikoittaisia vierailuja lähimarketteihin lukuun ottamatta. Miten helvetissä nykyihmiset pariutuvat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti