Lannistunut, surullinen ja musertunut; ne ovat ainoita tunnesanoja kuvaamaan mun viime viikkojen olotiloja. En saa P:stä otetta, en millään. Yhtenä hetkenä hän ei mitään muuta teekään kuin anna ymmärtää ja lähestulkoon myös antaa, kunnes toisena hetkenä hän painottaa kuinka olen pelkkä ystävä ja siinä positiossa mun on myös pysyttävä.
En haluaisi sanoa tätä ääneen, mutta sanon sen silti.
Mun on luovutettava. Luovuttava.
Jos en herätä toisessa tunteita (riittävästi ainakaan), ei niitä voi tyhjästäkään nyhjästä. En jaksa olla innostunut ihmisestä, joka ei ole innostunut musta - koen ainoastaan enenevissä määrin häpeän, nöyryytyksen ja riittämättömyyden tunteita, eikä masentuneisuuskaan ole enää kovin kaukana.
Mua kaduttaa, että avasin itseni ihmiselle, joka lopulta hylkäsi kaiken näkemänsä. Tekee pahaa tajuta, että olen mitä todennäköisimmin kykenemätön parisuhteeseen; tavoittelen romanttista suhdetta vääristä syistä, aivan liian matalilla standardeilla ja itseäni alentaen.
Häpeää on omiaan lisäämään sekin, että olen tämän alan ammattilainen. Kovan luokan sellainen. Tiedän, miten ihmisen mieli toimii. Tiedän, miten siihen voi vaikuttaa käytännön tasolla. Ja todellakin tiedän, millä tavoin toimivia ihmissuhteita rakennetaan sekä ylläpidetään. Tästä kaikesta huolimatta olen aivan naurettavan kädetön tässä ihmissuhdesotkussa. Tässä on jotakin, mitä en ymmärrä ja toisaalta myös jotakin sellaista, mikä on repinyt auki syvimpiä; jo arpeutuneiksi luulemiani haavoja. En halua uskoa, että P on tehnyt mitään tahallaan, sillä hän on haavoittunut eläin itsekin, mutta haluaisin syyttää häntä hieman. Miksi lähteä leikkimään toisen tunteilla, jos tietää lopettavansa leikin kesken?
Pelkään kuollakseni sitä päivää, kun P löytää itselleen sopivan kumppanin. Muistan, kun ensimmäistä kertaa näin eksän uuden naisystävänsä (eli mun entisen ystävän) kanssa - siihen asti olin luullut, että jo petetyksi tulo ja ero ovat kuin pieniä kuolemia, mutta ne eivät ole mitään verrattuna siihen, että todella näet aiemmin syvästi rakastamasi ihmisen katsovan toista samoin kuin sinua aikoinaan. En tiedä alleviivaako mikään yhtä paljon omaa kelpaamattomuutta.
En osaa edes kuvailla kuinka pahoillani olen, ettei P:n ja mun tarinasta tullutkaan mitään. Jos voisin, palaisin ajassa taaksepäin...katsoisin hänestä ohi, en antaisi hänen nähdä lävitseni.
Kunpa emme olisi koskaan kohdanneet.
Häpeää on omiaan lisäämään sekin, että olen tämän alan ammattilainen. Kovan luokan sellainen. Tiedän, miten ihmisen mieli toimii. Tiedän, miten siihen voi vaikuttaa käytännön tasolla. Ja todellakin tiedän, millä tavoin toimivia ihmissuhteita rakennetaan sekä ylläpidetään. Tästä kaikesta huolimatta olen aivan naurettavan kädetön tässä ihmissuhdesotkussa. Tässä on jotakin, mitä en ymmärrä ja toisaalta myös jotakin sellaista, mikä on repinyt auki syvimpiä; jo arpeutuneiksi luulemiani haavoja. En halua uskoa, että P on tehnyt mitään tahallaan, sillä hän on haavoittunut eläin itsekin, mutta haluaisin syyttää häntä hieman. Miksi lähteä leikkimään toisen tunteilla, jos tietää lopettavansa leikin kesken?
Pelkään kuollakseni sitä päivää, kun P löytää itselleen sopivan kumppanin. Muistan, kun ensimmäistä kertaa näin eksän uuden naisystävänsä (eli mun entisen ystävän) kanssa - siihen asti olin luullut, että jo petetyksi tulo ja ero ovat kuin pieniä kuolemia, mutta ne eivät ole mitään verrattuna siihen, että todella näet aiemmin syvästi rakastamasi ihmisen katsovan toista samoin kuin sinua aikoinaan. En tiedä alleviivaako mikään yhtä paljon omaa kelpaamattomuutta.
En osaa edes kuvailla kuinka pahoillani olen, ettei P:n ja mun tarinasta tullutkaan mitään. Jos voisin, palaisin ajassa taaksepäin...katsoisin hänestä ohi, en antaisi hänen nähdä lävitseni.
Kunpa emme olisi koskaan kohdanneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti