ja jäljelle jäi häpeä

Mieliala ei ole juurikaan noussut sitten viime postauksen - sanoisinko jopa, että asiat on entisestään monimutkaistuneet. En vieläkään tiedä, kuka P:n uusi sydänkäpynen on, mutta työpaikan epäviralliset juoruak.. tietotoimistot asiasta kyllä supisevat. Tästä kaikesta on tehnyt entistä kirvelevämpää P:n käytös mua kohtaan. Olemme törmänneet töissä satunnaisesti, viimeksi tänään - ja mitä sain osakseni? Puhdasta vittuilua. En tiedä mikä P:n kenkää puristaa, mutta käytöksen perusteella väittäisin sen olevan aika hel-vetin iso kivenmurikka.

Mun naamaan ei ole koskaan ennen tällä tavoin hierottu kelpaamattomuutta. En tiedä, yllättyisinkö enää siitäkään, jos P tulisi jonakin aamuna mua vastaan keskisormet pystyssä ja ojentaisi pamfletin jossa hän tyhjentävästi kuvailisi miten käsittämättömän huono ihminen olen. 

Viime viikkoina olen ehtinyt käydä läpi aikamoisen skaalan tunteiden kirjoa, mutta kaiken jälkeen olen jäänyt häpeän kanssa kaksin. Uskottelin itselleni P:n tuntevan minua kohtaan enemmän kuin hän todellisuudessa tunsikaan ja samalla annoin itsestäni aivan liian paljon. Näihin päiviin saakka uskoin, ettei tunteitaan voi haaskata, mutta kaikkien käänteiden jälkeen olen melko valmis muuttamaan mielipidettäni. P sai mitä halusi, tietäen todennäköisesti alusta saakka ettei hän halua (tai pysty) viemään suhdetta kanssani pidemmälle. Oliko pakoauto - uusi kumppani, siis - kovinkin pitkään nurkan takana odottamassa?

Rakkaudessa oli P:lle - ja ehkä edelleen on - jotakin äärettömän kipeää. Surullisinta on, että hän teki siitä sellaista myös minulle.