rakkauden riskit

Mainitsin viime postauksessa, kuinka minun ja työkaverini välit ovat lämmenneet jonkin verran - tai sanoisinko, että liikutaan lämpimän sijasta jossakin haalean viileän alueella. Luulen, että olen kohdannut ihmissuhdetraumoissa voittajani, jos tällaista ilmaisua edes voi käyttää. Voi olla, että paljastan tässä hivenen liikaakin, mutta työskentelemme kumpikin ihmisen mielen tutkimisen ja ymmärryksen alueella, mikä ehkä hieman yllättävästi monimutkaistaa tätä ihmissuhdeviritelmää. Tiedämme tietyistä ilmiöistä aivan liikaa; samaan aikaan olemme toisillemme täysiä mysteerejä sekä avoimia kirjoja.

Työkaverini - nimettäköön hänet tässä kohtaa vaikkapa herra P:ksi - on aivan uskomattoman hieno mies; elämässään satutettu ja moneen kertaan rikki revitty, mutta silti vilpittömän lämmin ja hyväsydäminen. On pelottavaa tajuta, että voisin kuvitella vanhenevani hänen rinnallaan. Sellaista tunnetta en ole koskaan kokenut; en edes elämäni suurimman rakkauden kanssa. Joskus voisi olla paikallaan raottaa teille lukijoille tuotakin suurta rakkaustarinaa, traagisine loppuineen. Joka tapauksessa, olen P:n kanssa hankalassa välitilassa. Hän yhtä aikaa kutsuu minua lähelleen ja toisaalta pitää kädenmitan päässä; on kuin kävelisin miinakentällä ilman tarkkaa tietoa räjähteiden sijainnista. P on jo kertaalleen ilmaissut suoraan, kuinka hän ei halua enää koskaan minkäänlaista parisuhdetta välttyäkseen satutetuksi tulemiselta, mutta siitä huolimatta maaperän tunnustelu puolin sekä toisin on jatkunut. Tiedän, etten tule kääntymään pois ennen kuin P sitä selväsanaisesti pyytää ja osoittaa sen myös toiminnallaan. Käytännössä se kuitenkin tarkoittaa sitä, että sydämeni on jatkuvasti vereslihalla ja ajatukseni kietoutuvat lähes pakonomaisesti P:n ympärille.

Kysymys, johon palaan aina vain uudelleen on tämä: voiko pelko olla kiintymystäkin voimakkaampaa? Jos kuka tahansa - tuttavani, ystäväni tai asiakkaani - kertoisi minulle edellä kuvatun kaltaisen tilanteen ja esittäisi saman kysymyksen, vastaisin epäröimättä kyllä; ihminen tekee kaikkensa välttääkseen epämiellyttäviä tunteita. Vaikka se tarkoittaisi rakkauden uhraamista. Silti, tarinan koskiessa omaa elämääni tarkastelen asiaa raa'an yksinkertaisesti: jos todella rakastaa, myös riskeeraa. Toki, minun ja P:n kohdalla rakkaus on hyvin kaukainen asia; korkeintaan voitaneen puhua ihastumisesta. Ehkä tämä on sisäisen romantikkoni puhetta, mutta ajattelen, että yhdessä on helpompaa olla rohkea. P tietää, mitä ajattelen hänestä - en ole vyöryttänyt kaikkea tätä tunneskaalaa hänen niskaansa, mutta en ole myöskään jättänyt ilmaisematta ihailuani. Siitä huolimatta hän ei uskalla heittäytyä. En usko, että voisin tehdä enempää kuin nyt teen; kyse on ennemminkin ajasta ja jonkinlaisen turvallisuuden sekä luottamuksen ilmapiirin rakentumisesta. Siitä, että P huomaa minun pysyvän järkähtämättä ja painostamatta läsnä. 

Silti, minun on joka hetki tiedostettava se raastava tosiasia, ettei tästä välttämättä tule yhtään mitään. Pelko voi todella osoittautua rakkauttakin vahvemmaksi voimaksi ja pyyhkiä tämän kaiken vähänkin tyhjiin. En uskalla edes kuvitella sitä psyykkistä kipua, jonka saatan joutua vielä kohtaamaan, mutta silti...tämän riskin minä haluan ottaa. P on sen arvoinen.