narkkari on aina narkkari

Paljon - aivan liian paljon - on kulunut aikaa edellisestä kirjoituksesta. Talvi on taittunut jo aikaa sitten ja kesäkin puhjennut lähes täyteen loistoonsa.

Haluaisin väittää, että kirjoittamiselle ei ole ollut aikaa tai kiinnostusta. Mutta vaikka kirjoitan blogia anonyyminä, on tauon todellinen syy vaikea myöntää. Joten ladotaan asiat tiskiin niin kuin ne ovat: vuosien tauon jälkeen kiskoin viivaa kuin eilistä ei olisi ollutkaan ja huominen olisi jo myyty. Tuota nyrjähdystä kesti lokakuusta tammikuun loppuun saakka, eli nyt olen taas ollut vajaa puolisen vuotta kuivilla. Olisi voinut odottaa ja olettaa, että ratkeaminen olisi johtanut vähintäänkin kunnon syöksykierteeseen, mutta jouduin toteamaan, ettei touhu enää maita samalla tapaa kuin muinoin. Kroppa alkoi vastustella jo parin päivän käytön jälkeen ja lopulta sain orastavaan vatsahaavaan viittaavia oireita. Siihen kun heittää pikantiksi lisämausteeksi syyllisyyttä ja häpeää, käytön lopettaminen jää ainoaksi vaihtoehdoksi. 

Kärvistelin vieroitusoireissa viikon verran. Ja ei, en tärissyt pimeän toimiston nurkassa ahdistuksen kourissa hikoillen, vaan olin yksinkertaisesti helvetin väsynyt. Käytin kaikki lounas- ja kahvitauot nukkumiseen, ja työpäivän jälkeen kömmin pakollisten arkiaskareiden jälkeen suoraan sänkyyn. Väsymys kuitenkin väistyi verraten nopeasti ja tässä kohtaa voi vain miettiä, miksi helvetissä edes piti langeta. Voisin toki ladella kaikki henkilökohtaisessa ja läheistenkin elämässä suhteellisen lyhyellä aikajänteellä tapahtuneet kohtuuttoman paskamaiset asiat, mutta mikään niistä ei ole riittävän hyvä syy pilaamaan omaa terveyttään. Saatoin vain jäädä pohtimaan, onko mun tunteiden säätely todella jäänyt yli vuosikymmenen takaiselle tasolle? Näinkään tuskin on, mutta sain vähintäänkin tärkeän - ja kipeän - muistutuksen siitä, kuinka narkkari on aina narkkari.

Kuuluu mun elämään toki muutakin, kuin kunnollisen ihmisen polulta hairahtamista. Meikäläisen sinkkuus on kestänyt jo yli kymmenen vuotta ja viimeisen parin vuoden ajan olen tehnyt aktiivisesti töitä hyväksyäkseni mahdollisen yksinäisen loppuelämän. Niin paljon kuin vihaankin sanontaa "never say never", on siinä ehkä jonkinlainen kutinsa. Kävi nimittäin niin, että aloin tapailla pitkäaikaista työkaveriani. Koko tapailu on vielä ihan alkumetreillään ja voi hyvinkin olla, että homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa - kummallakin on taustallaan aivan kohtuuttoman hirveitä ihmissuhteita ja toistaiseksi tunnustellaankin maaperää turvallisesti omista poteroistamme käsin. Kiinnostuskortit on kuitenkin lyöty tiskiin ja nyt voidaan vaan katsoa miten tässä käy. Jos hyvin, se on aivan mahtavaa - ja jos huonosti, en suostu katumaan, että tähän kelkkaan nousin.