Dieetti alkaa olla siinä vaiheessa, että ennestäänkin kehnot yöunet on todellakin kehnot sanan painokkaimmassa merkityksessään. Tänäänkin heräsin todella varhain aamuyöstä silkkaan nälkään. Toki koirien kannalta aikainen aamuherätys oli vaan plussaa; viimeisiä hellepäiviä viedään ja aamut on edes sinne päin siedettäviä ajankohtia liikuttaa heiluhännät. Dieetin ja helteen kiristämä pinna on ollut viime aikoina todella usein katkeamispisteessä, kun koirat on purkamattoman energiansa kanssa olleet jatkuvasti jaloissa - toivottavasti sääennusteiden lupailema viikon sadeputki tuo ainakin jonkinlaista helpotusta.
Mitä edellä mainittuun varsin häiritsevään nälkään tulee, sen suhteen helpotusta on seuraavan kerran luvassa vasta viikon päästä tankkauksen eli mättöpäivän muodossa. Tankkauksestakin on montaa koulukuntaa ja jokainen tottakai valitsee sen itselleen toimivimman tavan - mun kohdalla se on aina tarkoittanut viimeisen päälle rumaa sikamättämistä. Vaikka suhtaudun hieman nihkeästi kehonrakennukseen liittyvään tutkimustietoon (tutkimuksissa on aika usein laadullisia ongelmia), reilu vuosi sitten törmäsin artikkeliin, jossa todettiin naisten todennäköisimmin hyötyvän kahden päivän tankkauksesta yhden sijasta. Olen tätä joitakin kertoja kokeillut, tämänkin dieetin aikana, ja todennut sen itse asiassa todella toimivan. Toki oma lukunsa sekin, mitä tankkauksella ensisijaisesti hakee. On ihan eri asia tankata vaikkapa juuri ennen kisoja, jolloin syödään pelkästään ns. puhtaita raaka-aineita ja tavoitteena on saada lihakset mahdollisimman täyteen ilman ylimääräistä nestettä. Toisaalta taas kisakauden ulkopuolisella dieetillä tankkauksen painopiste on yleensä enemmän psykologisella puolella; dieetistä saa edes hetkellisen henkisen tauon, eikä nesteen kertymistä tarvitse stressailla. Olisi terveellistä nähdä tämän(kin) asian kohdalla enemmän uskallusta kokeilla, mikä itselle sopii; valitettavan usein tankkaukseen tunnutaan suhtautuvan aika mustavalkoisesti, kuin urheilija olisi jollain tapaa heikko tai huonompi, jos tankkausta ei toteutakaan kasviksilla ja kanalla. Ylipäätään keholajeihin kaipaisi lisäymmärrystä joustavuuden konseptista, mutta se on taas sitten ihan oma kokonaisuutensa.
Edellisen postauksen jälkeen ajatukseni ohjautuivat syystä tai toisesta kehonrakennukseen liittyviin stereotypioihin; siihen, millaisia ennakkoasenteita olen itse kohdannut, millaiseen ajatteluun itse olen sortunut ja toisaalta olenko tahattomasti ylläpitänyt itsekin joitakin vääränlaisia tai haitallisia käsityksiä yllä. Väitän, että jo sana kehonrakentaja herättää aika selkeän mielikuvan. Vähintään yhtä voimakkaan mielikuvan herättänee, jos mukaan lisää etuliitteen nais. Käsityksiä on varmasti yhtä paljon kuin ihmisiäkin ja väistämättä iso vaikutuksensa on sillä, minkä verran todellista tietoa henkilöllä kehonrakennuksesta on. Vaikka voin varovasti lukea itseni kyseisen lajin edustajaksi ja olen viettänyt vuosien varrella (liikaakin) aikaa hyvin monenlaisten mies- ja naiskehonrakentajien kanssa, on välitön mielikuvani kehonrakentajasta todellakin stereotypinen; rasvattoman kireä ja pumpattu, aivan liian niukkoihin ja tiukkoihin vaatteisiin pukeutunut lähes narsistista itseluottamusta huokuva, älyllisesti yksinkertainen testosteronisonni tai -hieho, joka viettää salilla 365 päivää vuodesta. Päättelyketjuni etenee luonnollisesti siten, että jos itse lajin harrastajanakin ajattelen näin, ei se voi kovinkaan suuresti poiketa muiden ihmisten mielikuvista. Mitä siitä sitten on seurannut? Omituista häpeäkäyttäytymistä. Vaikka olen hiljaa itsekseni tyytyväinen kroppaani ja minusta olisi mukavaa välillä pysähtyä tarkastelemaankin sitä, olen koko treeniurani ajan tietoisesti vältellyt salilla ollessani katsomasta itseäni peilistä liian pitkään. Ettei vain kukaan pitäisi minua peilikuvaansa rakastuneena narsistisena mulkkuna. Pyrin myös viimeiseen asti välttämään ihonmyötäisten tai millään tapaa paljastavien vaatteiden käyttämistä (tämän suhteen on tosin ollut pakko antaa periksi kuluneen kesän hellejakson aikana), useimmiten treenaan kollareissa ja hupparissa. Etten ainakaan minä olisi se narsistinen mulkku, joka pyrkii tuomaan kyseenalaisin keinoin rakennettua kroppaansa esille ja huomiohuoraisi puolialastomuudellaan. Kadulla ja kaupoissa liikkuessani lasken katseeni usein maahan, etten vain antaisi ylpeän itsetietoista vaikutelmaa. Jos mahdollista, kierrän kehonrakennukseen liittyvät kysymykset tai keskustelut kaukaa, ettei minua pidettäisi treenaamistaan korostavana narsistisena mulkkuna. Yritän myös toistuvasti todistaa fiksuuteni - ettei minua pidettäisi narsistisena mulkkuna, joka on valuttanut kaiken treenihien mukana älykkyytensäkin viemäriin.
Ymmärrän kyllä, kuinka nuo muutamat esimerkit peilaavat vain ja ainoastaan käsityksiä itsestäni eivätkä muiden mietteitä, mutta väitän kehonrakennuksen kuitenkin usein herättävän voimakkaitakin ajatuksia; niitä stereotypisiäkin. On hyvin tavallista, että ihmiset - sekä läheiset että vähemmän läheiset - varsin matalalla kynnyksellä kommentoivat kehoani ("oletpa saanut massaa" tai "olet ilmeisesti laihduttanut, näytät nääntyneeltä" tai "näytät siltä että voisit hakata jonkun" - muutaman esimerkin mainitakseni). Joskus hämmennyn, kuinka ihmiset kokevat kommentoinnin jollain tapaa oikeudekseen; vaikka kehonrakennus onkin ulkonäköön perustuva arvostelulaji, kehorauha kuulunee myös keholajien harrastajille. Olen myös lukemattomia kertoja saanut vastata hieman närkästyneestikin esitettyihin kysymysten ja toteamusten sekoituksiin - "käyt salilla varmaan joka päivä?". Oma lukunsa on täydellisen puhkikulutetut kahvipöytävitsailut ja -vittuilut siitä, paljonko nousee penkistä/maasta/kyykystä, voisinko näyttää hauista tai montako kertaa olen voittanut kädenväännössä. Oli kysymys, toteamus tai kommentti mikä tahansa, pyrin kääntämään sen vitsiksi tai pyöräyttämään puheenaiheen täysin toisaalle.
Luulen, ettei monikaan kehonrakentaja pidä edellä kuvaamiani esimerkkejä lainkaan kiusallisina, turhauttavina tai muutoinkaan kielteisiä tunteita herättävinä vaan korkeintaan harmittomina, hyväntahtoisinakin lähestymistapoina ja yrityksinä ymmärtää vierasta aihealuetta. Henkilökohtaisesti pelkään eniten sitä, että minut lokeroidaan tietyntyyppiseksi ihmiseksi; ettei minussa nähdä mitään muuta kuin kehonrakennus. Ettei minua voi lähestyä kuin yhden asian tiimoilta tai olla sen takia juuri lähestymättä. Kuitenkin pyrkiessäni kaikin keinoin mahdollisimman kauas kehonrakentajastereotypiasta vahvistan juuri sitä, mitä en haluaisi. Pelko tuomituksi tai torjutuksi tulemisesta saa suhtautumaan toisiin välttelevästi. Ja mitä välttelevä ihminen vaikuttaa? Sulkeutuneelta, sisäänpäin kääntyneeltä, itseensä keskittyneeltä. Ihmiseltä, johon on vaikea suhtautua uteliaasti ja nähdä, mitä erilaisia puolia hänessä voikaan olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti