Blogin ei todellakaan ollut tarkoitus jäädä näin pitkäksi aikaa tauolle - tai tauolle ollenkaan. Sen kummemmin taaksepäin katsomatta totean tässä kohtaa vain, että kevät oli täynnä menetyksiä ja yksittäisiä pienempiä, raskaita tapahtumia. Kirjoittaminen pyöri kyllä takaraivossa enemmän tai vähemmän jatkuvana poltteena, mutta tässä tullaan taas jonkinlaisen perisuomalaisen mentaliteetin äärelle; hankaluudet ennemminkin painetaan piiloon katseilta kuin nostetaan keskusteluun, saati että synkimmän hetken äärellä pyytäisi tukea ja apua.
Ehkä jossain vaiheessa palaan noiden loppukevään tapahtumien pariin, mutta juuri nyt meikäläisen mielenterveyttä palvelee parhaiten ihan vain tähän hetkeen keskittyminen.
Aikaisemmissa postauksissa pyörittelin pyörittelemästä päästyänikin dieetin aloittamista; jossain kohtaa päätös kirkastui ja tähän mennessä olen tainnut kärvistellä nälän kourissa parisen kuukautta. Edellisestä dieetistä alkoi olla jo yli pari vuotta aikaa ja vaikka en tässä välissä ole tolkuttomasti kasvanut, pehmeähkö olomuoto ei tuntunut enää omalta. Myönteinen yllätys on ollut, miten nopeasti kunto on edennyt suhteellisen lyhyessä ajassa ja luulenkin, että 6-8 viikon kuluttua alan pikku hiljaa nostella kalorimääriä ylöspäin - kisoihin en kuitenkaan ole vielä toviin menossa eikä elimistöä ole järkeä rääkätä turhaan. Tulevaisuutta ajatellen tämä dieetti on ollut aivan valtavan opettavainen; päätin toteuttaa koko rupeaman ilman vaakaa enkä ole katunut sekuntiakaan. Paino on sinänsä ollut aina toissijainen juttu, mutta dieetillä siitä tulee helposti liiankin määrittävä sekä stressaava tekijä - nyt olen pystynyt keskittymään olennaiseen ja luottamaan omaan arviokykyyni. Kisadieettiä tuskin uskaltaisin ainakaan kokonaisuudessaan toteuttaa ilman vaakaa, mutta pelkästään jo tämän kokemuksen myötä vaa'an painoarvoa (ha-ha) on syytä vähentää.
Olen ollut jonkusen viikon kesälomalla ja aikataulutonta elämää olisi vielä joitakin päiviä jäljellä. Täytyy kuitenkin myöntää, ettei loma ole oikein tuntunut lomalta. Olen sairastanut käytännössä koko aikuisikäni kroonista masennusta sen aaltoillen vähäoireisten ja hyvinkin vaikeiden kausien välillä, ja vaikka kuinka olen asiaa halunnut kieltää, jo ennen hankalahkoa loppukevättä masennus nosti jälleen päätään. Vaikka vihaan kiirettä ja stressiä (lue; työtä), lähes rajaton vapaa-aika on miltei pahempi vaihtoehto. Etenkin, kun siihen yhdistää jokseenkin synkän mielenmaiseman. Kaipaisin yhteyttä toisiin, mutta pyrin vetäytymään ihmissuhteista. Haluaisin tehdä jotakin rentouttavaa, mutta koen painostavaa tarvetta suorittaa. Voisin vain nukkua, mutta uni ei virkistä. Kuulostaa iloiselta ja palauttavalta, vai mitä? Ei siis liene ihme, että kaiken edellä mainitun lisäksi olen kamppaillut pitkän tauon jälkeen todella paljon vanhan addiktioni kanssa - kun mieliala kairautuu aina vain syvemmälle, tuntuu, että olisi valmis kiskomaan ihan mitä tahansa oloa helpottaakseen. Väitän jopa, ettei kipeintä ole vanhojen demoniensa kohtaaminen vaan se, että ne joutuu kohtaamaan yksin. Narkkarimenneisyydestäni ei tiedä käytännössä kukaan läheiseni enkä edelleenkään ole valmis ottamaan sellaista riskiä, että "ihan vain kokeilisin" millaisen vastaanoton taustani raottaminen aiheuttaisi. Saati, että avaisin tämänhetkisiä ajatuksiani.
Tällä elämänkokemuksella pitäisi kai jo osata vastata kysymykseen miksi on niin helvetin vaikeaa olla ihminen. Totta puhuen - mulla ei ole hajuakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti