tiistai 27. heinäkuuta 2021

tavoitteellinen urheilu - vapaaehtoinen vankila?

Tätä kirjoittaessani seuraan sivusilmällä olympialaisia, kouluratsastusta jos ihan tarkkoja ollaan. Vaikka viimeisimmästä ratsastuskerrasta on jo (liian) kauan aikaa, jokin hevosissa vetoaa minuun edelleen yhtä syvästi kuin seitsemänvuotiaana polkkatukkana ensimmäistä kertaa kohtuuttoman korkean puoliverisen selkään kivutessani. Sisälläni asuva seitsemänvuotias myös haaveilee edelleen omasta hevosesta tai hevosista, vaikka järkevän aikuisen ääni tuumaa hyvin painokkaasti hevosettoman olevan hyvin huoleton. Nykyinen elämäntilanteeni ei toki hevosta mahdollistaisi, mutta jos suinkin elän edes eläkeiän tuntumaan, täytynee tuo lapsuuden haave jollakin tapaa toteuttaa.

Olympialaiset on toki herättäneet muitakin kuin hevosteluajatuksia. Lähes jatkuvan nälän ja ruoanhimon kanssa päivittäin kipuillessani pohdiskelen taas kerran koko urheilun mielekkyyttä, tai ennemminkin mielettömyyttä. Olen kaukana huippu-urheilijasta - parhaimmillaankin voisin tituleerata itseäni amatööriurheiljaksi - mutta silti arkeni on rakentunut pitkälti urheilun ehdoilla ja tietyt rutiinit toistuvat muuttumattomina viikosta toiseen. Eräs uransa lopettanut vapaaottelija (jonka haastattelua en vain saanut kaivettua esiin) totesikin vastikään, kuinka kilpaurheilijan elämä on verrattavissa vankilaan. Jos haluaa päätyä ja varsinkin pysyä huipulla, asiat on tehtävä laadukkaasti joka ikinen päivä. Vertaus on toki karu, mutta osuu mielestäni aika lailla totuuden ytimeen. Kova harjoittelu ei ole kivaa. Ei, vaikka eteenpäin ajavana moottorina olisi kuinka palava intohimo tahansa. Aina on joku, joka tekee asiat paremmin tai on vähintäänkin puskemassa takavasemmalta ohi ja viime kädessä tiukinta kisaa urheilija käy ihan vain itse itsensä kanssa. Olenkin usein miettinyt joukkueurheilun raadollisuutta verrattuna yksilölajeihin - ollessaan yksin ja vain yksin vastuussa suorituksestaan, ei mahdollisten epäonnistumisten jälkeen tarvitse kohdata kuin (...) itsensä. Joukkuelajissa mokaaja vie mukanaan epäonnistumisen kuiluun pahimmillaan toistakymmentä muuta ja jotenkin se pitäisi vielä psyykkisellä tasolla pystyä käsittelemään.

Olen treenannut suurimman osan elämästäni. Vaikka moni asia on vuosien mittaan sujuvoitunut ihan jo kokemuksen myötä - kaikkea tekemistään ei tarvitse epäillä tai tarkastella suurennuslasin kanssa - on kehonrakennus silti edelleen asia, jota yhtä aikaa valtavan paljon rakastan ja vihaan. Joka ikinen päivä kohtaan sen äärellä heikkouteni ihmisenä; kuinka mieluusti sitä pysyttelisikin mukavuusalueellaan, menisi sieltä mistä aita on matalin tai polttaisi koko aidan. Joskus ärsyynnyin ja kipuilin aika voimakkaastikin sen suhteen, millaista mielikuvaa useat fitnessvaikuttajat (tämä sana saa kyllä aina hieman oksennusta kurkkuun) keholajien harrastamisesta luovat - koskaan ei väsytä, ikinä ei ole nälkä, treenin jälkeen näyttää yhtä hyvältä tai paremmaltakin kuin ennen treeniä ja minkäänlaisia uhrauksia ei tarvitse tehdä. Olen toisinaan varovasti kyseenalaistanut, olenko uhrannut kehonrakennukselle liikaakin; terveyden kanssa joutuu tasapainottelemaan todella huterilla jäillä enemmän tai vähemmän jatkuvasti eikä rutiininomainen elämä kovinkaan usein palvele ihmissuhteita. Spontaanius ja tavoitteellinen urheilu on hemmetin vaikea parivaljakko yhdistettäväksi, enkä tiedä onko niitä satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta mahdollista koskaan saadakaan tasapainoon. Vuosien varrella väliin jätettyjen tapahtumien, illanistujaisten ja extempore-matkojen määrä on, no, korkeahko.

Olen aina luvannut itselleni, että siinä vaiheessa kun homma alkaa maistua puulta, voin vaihtaa vaikka hiihtoon tai pienoismallien rakenteluun. Pidän tästä lupauksesta edelleen kiinni. Elämässä harvoin on mahdollista saada kaikkea, on vain puntaroitava tarkkaan millaisia asioita uhraa ja minkä vuoksi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

b*tch i'm back!

Vaikka blogi on pölyttynyt digitaalisessa hyllyssä (aivan liian) kauan, en ole tätä missään vaiheessa unohtanut. Kirjoittamisen paine on tyk...