Meikäläistä sopisi solvata otsikon mukaisesti ihan jo tämän blogin osalta; lupasin tuplapostausta viime viikolla vaan enpä sitten kirjoittanutkaan. Tekosyitähän voi tykittää vaikka sen sataseitsemänkymmentä, mutta varsinainen syy oli kaikessa yllätyksettömyydessään ihan vaan mun väsymys. Univaikeuteni tapaavat aaltoilla ja viime aikoina vieraana on ollut pääasiassa unettomuus, mutta viikonloppuna nukuin nukkumisen edestäkin - lauantai-sunnuntaiakselilla Nukkumasa hiekoitti mun silmiä 17 tunnin verran. Teki himpsusti tiukkaa saada maanantain vastaisen yönä unta ja voin kertoa, että kattopaneelit tuli laskettua melko moneen kertaan.
Täydellisestä nollatuloksesta huolimatta olen jatkanut sinnikkäästi (päämäärättömästi) deittisovelluksessa pyörimistä. Ehkä olen liian ankara tai parisuhdetraumat on viimeistään tässä kohtaa vetäneet mun ihmistutkan täydellisen solmuun, mutta ei jumalauta nyt oikeasti minkälaista tunnelukkoa ja sosiaalista kehitysvammaisuutta deittiareenalla marssii vastaan aina vain uudelleen ja uudelleen. Milloin viestiin pitäisi olla vastaamassa kahdessa minuutissa tai oikeastaan olisi pitänyt vastata jo eilen; milloin rivien välistä huokuu enemmän tai vähemmän - yleensä enemmän - passiivis-aggressiivista suhtautumista aika lailla kaikkeen ympärillä olevaan; milloin kahden viestin perusteella mua ollaan suurin piirtein kantamassa alttarille tai jos mikään edellä olevista ei ole täyttynyt, viime kädessä viestin kielioppi on sitä luokkaa että hieroglyfejäkin ymmärtäisi helpommin.
Kun nyt sitten jälleen kerran heivasin erään varoituskelloja pimputtelevan miehen, sain juuri sellaisen vastauksen mitä ehkä osasin häneltä olettaakin - "nyt oot sitten virallisesti perseestä". Hei kivaa kevättä sullekin ja silleen! Noin kolmen ja puolen sekunnin ajan ärsytti niin paljon, että teki mieli purra puhelinta, mutta lopulta totesin että tavallaanhan tämä kaksilahkeinen on ihan oikeassa. Aika perseestä mun pariutumiskäyttäytyminen onkin; on ollut jo tosi pitkään. Vaikka nyt osaltaan kumoan 90-prosenttisesti kaiken mitä edellisessä kappaleessa kirjoitin, on todella ylimielistä asettaa joka ikinen vastaantulija (todellinen tai virtuaalinen sellainen) johonkin lokeroon ja samalla työntää omat epätäydellisyydet tiedostamattomuutensa ullakkokomeroon. Ainoana puolustuksenani voin todeta, että kahdesti kuukaudessa tarkastelen noita olemassaoloni häpeäpilkkuja terapiassa ja ainakin näennäisesti yritän kehittyä toimivaksi aikuiseksi.
Toki on sellaisiakin miehiä, jotka on kolahtaneet mun sydänjuuriin ja kunnolla, vieläpä ihan viime aikoina. Kuten vaikkapa alakerran liikehuoneiston mies, joka huokuu sellaista sydämellisyyttä ja lämpöä, että polvet niiaa jo pelkästä mielikuvasta..ja kuten arvata saattaa, hän on myös naimisissa. (Sinkkunaiset, kyllä te tiedätte; puolitoista sekuntia ensikohtaamisesta ja vasen nimetön - check.)
Treeneistä ei ole tässä kohtaa vielä mitään sen kummempaa kerrottavaa. Lepoviikko tuli lusittua ja tottakai palasin sorvin ääreen jalkatreenin kautta, kuinkas muutenkaan kuin masokistisen pitkien sarjojen kautta. Tätä nannaa olisi vielä kahdeksan viikkoa ennen kuin pitäisi alkaa kahden vuoden tauon jälkeen dieetille - ja onneksi tässä on kahdeksan viikkoa aikaa muuttaa mieltään melko hemmetin monta kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti