En ole missään nimessä unohtanut blogiani - päin vastoin. Liian pitkäksi venähtänyt tauko oli yhdistelmä kohtuutonta työkuormaa sekä silkkaa epävarmuutta. Aloin pohtia liiallisuuksiin asti, lukeeko tämän kaltaisia blogeja nykyään enää kukaan; loppujen lopuksi, ketä kiinnostaa täydellisen tavallisen, parhaat pelivuotensa ajat sitten ohittaneen puolinarsistisen emännän jorinat? Siitäkin huolimatta, että hyvin todennäköinen vastaus olisi "ei todellakaan ketään" jatkan kirjoittamista, viime kädessä itseni takia. Tämä on ainoa alusta, johon voin kirjoittaa elämästäni täysin suodattamatta - edes päiväkirjaan en uskalla ladella asioita sellaisenaan, sillä vainoharhaisesti ajattelen olemattoman maineeni tuhoutumista mikäli joku kuolemani jälkeen lukisi huume- ja dopingsekoiluistani.
(Vaikkakin jostain syystä minua myös hieman (paljon) huvittaa ajatus äidistäni henkisen aivoveritulpan kourissa todellista elämänkertaani lukiessaan.)
Kroppa alkoi jälleen viime viikolla ilmoitella, että olisi pikku hiljaa aika nostaa jalkaa kaasulta ja levätä. Tämän vuoden ainoa lepojakso tähän saakka on ollut mun sairasteluviikko ja sinänsä sitä ei voi kovin palauttavaksi laskea, joten heitin painot viime lauantain jälkeen taas hetkeksi sivuun. Vaikka treenaamista rakastankin, ovat nämä lepoviikot tärkeitä kosketuksia niin sanottuun tavalliseen elämään - on aina yhtä hämmentävää, kun vuorokaudessa onkin yhtäkkiä tuntitolkulla lisää vapaata. Eipä sillä, en koskaan osaa tehdä sillä vapaalla mitään mielekästä tai järkevää, mutta vapaa-aika on vapaa-aikaa vaikka sen kuluttaisi persettään raapien.
Kävin muutama viikko sitten treffeillä, edellisistä olikin aikaa jo yli puoli vuotta. Koko hommahan meni niin klassisesti puihin kuin vain mahdollista; kumpainenkin osapuoli latasi aivan kohtuuttomat odotukset tapaamiseen ihan silkan viestittelyn perusteella. Toki, molemmilla oli aidosti syytä odottaa räjähtäviä ilotulituksia ja samppanjakorkkien poksahtelua, siinä määrin yhteistä huumoria ja arvopohjaa löytyi. Mutta..miten tämän nyt sitten kauniisti pukisi sanoiksi. Tiedättekö ne tilanteet, kun yksi lause riittää pilaamaan ihan kaiken? Tämän miehen kohdalla lause kuului seuraavasti: "Kun näin sen sun kuvan (viitaten yhteen kisakuvaan, joka mun deittiprofiilissa on), ajattelin ettet tiedä mistään mitään, mutta mun käsitys olikin väärä." Hei kiva juttu, etten ollutkaan se tyhmä sikaniskabodari, jollaisena mua pidit! Tuon lauseen jälkeen oli täydellisen merkityksetöntä, vaikka tyyppi olisi heittänyt mitä tahansa taikashow'ta David Copperfieldin tyyliin. Tai no, lähinnä toivoin ihan helvetin nopeaa katoamistemppua.
Että sellaiset treffit ne.
Sen jälkeen mua ja mun tunnehaavoja onkin pyöritelty suolassa ihan huolella. Ystävät ja tuttavat pariutuu oikealla ja vasemmalla, ja niin m-a-h-t-a-v-a-a kuin vastarakastuneiden huuma onkin, en tiedä kuinka kauan tämä yhden hengen improteatteri kykenee feikkaamaan onnellisuussiirapissa myötäelämistä. On ihan hemmetin raskasta kuunnella loputtomalta tuntuvaa kuherruskuukausilässytystä, kun itse ei enää muista miltä mulkku näyttää. (Toki; käveleviä ihmiskyrpiä kohtaan päivittäin, mutta niitä ei yleensä huvita ahtaa sisäänsä.) Viimeksi sunnuntaiyön pimeinä ja itsetuhoisina tunteina päähäni luikerteli ajatus - entä jos en enää koskaan harrasta seksiä? Ja puhun nyt ennen kaikkea rakastelusta, paneminen ilman tunneyhteyttä on vastenmielisyydessään jotakin pilaantuneen maidon ja susikeskustelun välillä.
Tähän avoimeen kysymykseen lienee hyvä päättää tämä teksti - lisää tekstiä pukkaa vielä tämän viikon aikana.
Hyvää naistenpäivää ja kaikkee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti