sunnuntai 24. tammikuuta 2021

uni, niin rakas ja raivostuttava

Mulla on ollut uneen läpi aikuisiän suhde, jota voisi kuvailla sometermillä monimutkainen. On aikoja, jolloin en muuta tekisikään kuin nukkuisi, aikoja kun en nuku ollenkaan tai häviävän vähän ja myöskin aikoja, kun uni ei tule väsymyksestä huolimatta. Isossa mittakaavassa tuo sykli on toistanut itse itseään aina vain uudelleen ja uudelleen - suurimmalta osin ilman syytä, mutta monessa paikkaa syy on löytynyt ihan omasta toiminnasta.

Loputtomalta tuntuvaan uneliaisuuteen on useimmiten taustasyynä ollut masennus. Varhaisaikuisuudessani masennus oli hyvinkin vaikea-asteista ja kärsin itsemurha-ajatuksista päivittäin, nykyisellään koen masennukseni asettuneen jonnekin lievän ja kroonistuneen tietämille. Koen tyytyväisyyttä ja jopa onnea, mutta perusolotilani on aika melankolinen ja pohdin säännöllisesti koko olemassaolon järkeä (tai järjettömyyttä).

Unettomuusjaksot liittyivät yhdessä elämänvaiheessa luonnollisestikin amfetamiinin käyttöön - toki, tuntui aluksi hienolta voida valvoa päivä tai parikin putkeen, mutta jo maalaisjärjelläkin on pääteltävissä että jossain kohtaahan velat on maksettava. Valvomisen jälkeen nukuin helposti 16-24 tuntia putkeen, mikä vaikutti aika infernaalisesti kaikkeen muuhun elämään. Huumeiden aiheuttamaa valvomis-nukkumisrumbaa kesti lähes pari vuotta ja edelleenkin on hankala sanottaa, kuinka euforista oli saada takaisin kyky nukahtaa sekä herätä normaalisti - edes hetkellisesti. Todennäköisesti teen jossain vaiheessa oman postauksensa huumeiden käytön jälkiseurauksista, mutta yksi ikävmmistä on ollut taipumus hermostolliseen ylivireyteen. Vaikka olen ollut päihteetön jo vuosia, uniongelmat eivät täysin poistuneet; kehoa on hankala rauhoittaa ja vaikka olisin kovinkin väsynyt, unella on taipumusta jäädä katkonaiseksi. Jossain vaiheessa kamppailin kovastikin unettomuutta vastaan, mutta ajan oloon olen hyväksynyt että ongelma nyt vain on läsnä - se helpottaa joskus tai sitten ei.

Ja tästä päästäänkin yhteen turhauttavimmista keskustelunaiheista - nukahtamisvinkkeihin. Joka ikinen kahvipöytäkeskustelu ja Iltalehden pahoinvointiartikkeli liittyen erilaisiin kikkakolmosiin unen parantamiseksi aiheuttaa mulle aina henkisen aivoveritulpan. Toki, taustalla on hirvittävän kaunis ajatus sinänsä toimivien keinojen jakamiseksi, mutta unettomuudesta kärsivistä noin kymmenen kymmenestä on kokeillut kaikki vinkit sataan kertaan ja kokeillut kahtasataa muuta omaa konstia. Hyväntahtoiset kommentit puhelimen työntämisestä syvälle hanuriin viimeistään kahdelta päivällä ettei se sininen valo vaan pilaa yöunia, kahvin vaihtamisesta siperialaisen vuoristokissan kusemaan viherjuomaan tai salitreenien vaihtamisesta superrentouttavaan unijoogaan lähinnä vituttaa. Oon ehdottomasti sen kannalla, että erilaisia keinoja kannattaa ja tuleekin kokeilla - mutta nimenomaan omista lähtökohdista käsin. Jokainen on oman unen (tai unettomuutensa) paras asiantuntija.

Siksipä tänäänkin toistan iltarutiinini, johon kuuluu kirjoittaminen saatanallisen sinistä valoa tuijottaen, huomattavan iso ja myöhäinen iltapala sekä korvatulppien työntäminen aivan liian syvälle korvakäytäviin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

b*tch i'm back!

Vaikka blogi on pölyttynyt digitaalisessa hyllyssä (aivan liian) kauan, en ole tätä missään vaiheessa unohtanut. Kirjoittamisen paine on tyk...