Elelen tällä hetkellä keskellä ääriharvinaista yhtälöä - loma- ja lepoviikot sattuivat kohdakkain. Hekumoin tätä lähes orgastiselta kuulostavaa kombinaatiota jo pari viikkoa etukäteen, mutta niinhän se vaan taitaa aina mennä että totuus on mielikuvia hemmetisti tylsempää. Lepopäiviä olisi vielä pari jäljellä ja asunnossa ei ole enää ainoatakaan järjesteltävää laatikkoa tai komeronperää - psyyke sen sijaan alkaa olla sillä tolalla, että jos en näiden viimeisten päivieni (loma- tai elinpäivieni..) aikana kehittele jonkinasteista psykoosia, on se jo jonkinasteinen ihme. Alitajunta taisi todeta, että nyt sillä on kerrankin tilaisuus työntää kaikki kuona käsiteltäväksi - viimeisen viikon aikana on tullut tehtyä psykoanalyysiä suurin piirtein kolmen ja puolen ihmiselämän edestä.
Elämänmittaisten traumojen käsittelyn ohessa oon koettanut rakennella alkavan treenijakson ohjelmia. Näillä kilometreillä homman pitäisi olla edes mitenkuten sujuvaa, mutta joka ikinen kerta oon hukkumaisillani liikkeiden, sarjojen, toistojen ja tekniikkavariaatioiden suohon. Puhumattakaan sitten eri osa-alueiden painotuksista tai valintaa sen suhteen, treenataanko tällä kertaa volyymia, voimaa vai ihan vaan mitä ja miten huvittaa. Melkoisten synnytyskipujen saattelemana sain sentään edes alkuvuoden treenit suunniteltua ja käytäntö jälleen kerran näyttää, osuiko suunnitelmat edes sinne päin kohdilleen.
Treeniohjelmien tekemiseen liittyy myös eräs lieveilmiö; nykyisin se on onneksi hyvin pientä, mutta toisinkin on ollut. Jostakin syystä ihmisillä on oletus, että koska käyn salilla, olen myös kävelevä saliohjelma-automaatti. Jos mulla olisi rahtusenkin kiinnostusta ihmisten ohjaamiseen ja valmentamiseen, trainerforyout sun muut ylihintaiset pt-koulutusfirmat olisivat saaneet mun tonnit vuosia sitten - mutta kun tosiaan sitä kipinää muun kuin oman perseen liikuttamiseen ei ole ollut. Se, että tiedän millaista ruokaa mun tulee tunkea omaan turpaani ja millä tavoin hanurini kasvaa helpoimmin ei todellakaan tarkoita, että samat jutut olisi sovellettavissa Pirkkoon tai Taneliin. Niinpä viimeksi eilen kiristelin hampaitani, kun eräs treenituttuni kysyi - tai no, kysymys jo sisälsi oletuksen mun myöntävästä vastauksesta - että teenhän hänelle (taas) treeniohjelman (ilmaiseksi) tai vaihtoehtoisesti hän voi käyttää samaa ohjelmaa, jonka oon tehnyt itselleni. Tällaisissa tilanteissa erinäiset sosiaaliset koodistot on ihan perseestä. Samalla kun tein mielikuvaharjoitusta jossa kuristin tuttavaani polvisiteillä, nyökyttelin jotta "tottahan kaikki mikä on mun on myös sun". Paskanmarjat ole. Voin lohduttautua vaan sillä, että koska en oo lisensoitua personal traineria nähnytkään, ei mulla ole myöskään vastuuta - joten turha tulla vinkumaan, kun polvi/olkapää/tissi/vasen ranne ei kestä.
Ehkä voisi olla ihan hyödyllistä käydä edes haistelemassa salihikeä, kun pään sisäiset kelat alkaa olla tällaisilla kierroksilla. Vai onko tämä sitä sekopäistä testoragea, mistä niin kovasti aina kuulee puhuttavan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti