torstai 5. marraskuuta 2020

vähän hormoneista ja häpeästä

Kirjoittamiseen tuli taukoa samalla kun päätin jäädä etuajassa tauolle hieman toisenlaisista jutuista - steroideista, siis. Vaikka olen läpi elämäni suhtautunut melko huolettomasti (lue; välinpitämättömästi) terveyteeni, ehkäpä ensimmäistä kertaa ikinä tein ratkaisuja nimenomaan terveydellisistä syistä. Jotta steroideista saisi parhaan hyödyn pienimmillä mahdollisilla sivuvaikutuksilla, täytyy niiden käyttöä jaksottaa - kansankielellä puhutaan kuureista. Monissa asioissa enempi on parempi, mutta tämä sääntö ei todellakaan päde hormonien kohdalla; liian pitkälle venytetty käyttöjakso tarkoittaa lähes poikkeuksetta enemmän tai vähemmän ongelmia. Siinä missä naisten kuurien optimaalinen kesto olisi 12-16 viikkoa, meikäläisen kohdalla puhutaan lähes puolestatoista vuodesta. Ei siis ihme, että sydän ja iho on olleet aivan toivottoman lujilla ja nyt onkin aika höllätä useamman kuukauden ajaksi ennen kuin alan keräillä lihaa seuraavia kisoja varten. Paradoksaalisesti hormonien käytön lopettaminen tarkoittaa kuitenkin kovempia treenejä, jotta väistämätön kato lihas- ja voimatasoissa olisi mahdollisimman pieni. Sen verran täytyy taputtaa itseä olalle, että voimatasot eivät yli kuukauden tauon aikana ole tippuneet ollenkaan, päin vastoin - kerrankin huolellisesta suunnittelusta ja ainakin jonkinasteisesta itsekurista on ollut jotakin hyötyä. Toki kroppa on selvästi kutistunut jo nyt ja tietynlainen paineen tunne lihaksista kadonnut, mutta kaiken saa kyllä aikanaan takaisin.

Olen ravannut tie sonnalla lähes kaikissa mahdollisissa terveystutkimuksissa ja lopputulema on se, että somaattisesti olen muutamaa jo tiedossa ollutta valuvikaa lukuun ottamatta täydellisen terve. Palautumistesti on vielä tekeillä, mutta en usko sen tuottavan mitään kummempia yllätyksiä. Jos totta puhutaan, ennätin aika hurjienkin sydänoireiden valossa pelätä jo vähintäänkin nurkan takana vaanivaa aortan repeämää tai syöpää. Vaikka tästä oman terveydentilansa hysterisoinnista saisi kehiteltyä jos jonkinlaista paskaa vitsihuumoria, on taustalla ihan raa'at realiteetit siitä, että steroidien käytöstä saattaa joutua maksamaan aika kovan - ja joskus peruuttamattomankin - hinnan. Looginen kysymys tässä kohtaa voisi ollakin, miksi helvetissä pelata tällaista venäläistä rulettia? Loogiseen kysymykseen ei kuitenkaan ole millään muotoa järjellistä vastausta. Jos työnnän syrjään kaiken pilipalidiipadaapan itsensä ylittämisen hurmiosta ja paskat vertauskuvat kehosta veistoksena, voin hypätä suoraan asian ytimeen - kehonrakennus on illuusiota. Se on illuusiota kisalavalla, mutta ennen kaikkea se on illuusiota itselle. Lihasten kasvattaminen on kuin kuvitteellinen turvariepu, jonkinlainen harso tai peite jonka alle voi yrittää piiloutua; selittää itselleen, että täällä sitä jössötetään piilossa pahaa maailmaa. On oma tarinansa, miksi juuri kehonrakennuksesta tuli aikoinaan minun turvariepuni, mutta ehkä enemmän onkin merkitystä sillä, mikä on niin pelottavaa, että on siltä suojautuakseen valmis riskeeraamaan terveytensäkin? Luulen, etten astu kovinkaan isosti harhaan väittäessäni kehonrakennuksen olevan hyvinkin konkreettinen yritys suojautua massiiviselta, syvään juurtuneelta häpeältä. Joka ikisellä meistä on jonkinlaisia suojamuureja, mutta rakennusmateriaalit vaihtelevat - yhdelle muurin virkaa toimittavat viinapullot, toiselle ylitsevuotava kiltteys ja kolmannelle kyltymätön kuluttaminen. Ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Tiedän, että kehonrakennus ei tule olemaan tällaisenaan osa elämääni ikuisesti; kun kaikki kisat on kisattu, treenaaminen muuttuu väistämättä steroidivapaaksi satujumppailuksi. Se tarkoittaa myös aika rankkaa identiteetin uudelleenrakennusta, tietyömaata suoraan helvetistä. Vaikka ainakin jollain tasolla yritän kohdata ja käsitellä häpeäkokemuksiani, tiedostan varsin hyvin, ettei häpeää pysty työstämään loppuun saakka ennen kehonrakennusuran (melkoinen ura onkin..) päättymistä.

Nyt loikkasin kyllä siinä määrin altaan syvään päätyyn, että uin helvetin äkkiä takaisin pintaan - kovin montaa riviä ei edellisen kaltaista paatosta jaksa kahlata kukaan. Vähiten minä itse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

b*tch i'm back!

Vaikka blogi on pölyttynyt digitaalisessa hyllyssä (aivan liian) kauan, en ole tätä missään vaiheessa unohtanut. Kirjoittamisen paine on tyk...