salillepaluuahdistus

Huomenna pitäisi palata salille - ja palaankin. Mutta jos joku on joskus väittänyt, ettei kilpaurheilijoilla ole vaikeuksia palata treeneihin tauon tai lepojakson jälkeen, minä ainakin teen tuohon sääntöön ruman poikkeuksen. Edellisessä postauksessa mainitsemani hätäleikkaus veti siinä määrin huonoon kuntoon, etten pystynyt syömään muutamaan viikkoon (en laske ravintoliuosta syömiseksi jos kohta ravinnoksi lainkaan..) ja kuihduin melko hurjasti. Jotakin olen saanut takaisinkin, mutta edelleen samaistun lähinnä puutarhaletkujen ja pavunvarsien kanssa. Poissaolooni on tuskin kiinnitetty salilla sen suurempaa huomiota, mutta egosentrisenä olentona ihmisyksilöhän on mielestään aina universumin keskipiste - sekä omansa että toisten - ja mielikuvissani tunnen joka ikisen kanssatreenaajan arvostelevat katseet, kun tämä mikrofonitelinettä muistuttava kroppa työntyy salin ovista sisälle. Kukaan tuskin rekisteröi tuloani tai lähtöäni, ja vielä vähemmän muuttunutta kokoani - varsinkin, kun pukeudun treeneissä lähes poikkeuksetta löysään huppariin. Ahdistuksen polttoaineeksi kuitenkin riittää ihan vain se, että itse tiedostan kutistumiseni ja mielikuvitus hoitaa loput. Olen yrittänyt olla miettimättä asiaa liikaa ja epäonnistunut siinä täydellisesti, mutta ehkä osasin tällaisia mielenliikkeitä odottaakin; leikkauksesta selvittyäni ymmärsin nopeasti, että tulen palaamaan hetkellisesti lähtöruutuun ja tietynlainen uudelleenrakennusvaihe vain on kärvisteltävä läpi.

Treenisuunnitelmat ja -tavoitteet on ensimmäisen kuukauden-parin ajaksi aika maltillisia. Aloittelen treenit perusliikkeistä koostuvalla kaksijakoisella ohjelmalla, edeten parin viikon päästä nelijakoiseen. Pyrkimys on lähinnä totuttaa kroppaa taas säännölliseen, progressiivisesti kovenevaan rasitukseen; sarjat pysyy hyvän tovin hieman pidempinä ja oletuksena ei ole loppuun asti tekeminen (vielä). Jos kroppa ei ilmoittele itsestään negatiiviseen sävyyn, elokuun loppupuolella sitä voi hyvinkin olla jo kohtalaisissa treenipainoissa kiinni. Hankalinta on painaa jarrua ja toisaalta sietää tämänhetkinen voimattomuus, muuttuneesta peilikuvasta puhumattakaan. Lukuun ottamatta edellä kuvattua salillepaluuahdistusta en kuitenkaan ole kokenut mitään yletöntä kriisiä tästä kaikesta; olen jo kauan sitten nöyrtynyt sen tosiasian edessä, ettei mikään ole pysyvää ja keho jos mikä on hyvin hauras(tuva). Sen verran iso osa omaa identiteettiä painojen kanssa pelleily kuitenkin on, etten missään vaiheessa toipumistani edes harkinnut heittäväni hanskoja tiskiin - joskus sekin on edessä, mutta vielä on otettava se ilo tästä ruumiin temppelistä irti mikä otettavissa on. Toivottavasti se tarkoittaa myös kisoja ja niihin orientoituneena salille palaankin. Olen silti valmis tekemään täyden lukkojarrutuksen, jos keho ei kisavalmistautumista kestä.

Muuta mulle ei juuri kuulukaan, perinteistä "puserretaan paniikissa kaikki työt kasaan ennen lomaa"-festivaalia. P on myös pysynyt radiohiljaisuudessa tai ehkä ennemmin kadonnut kokonaan. Kohtasimme ohimennen töissä heti sairauslomalta palattuani, mutta P:n suhteen ei voinut puhua jälleennäkemisen riemusta. Ennemminkin lämpötila tippui saman tien lähelle nollaa ja sen alapuolellekin. P:n mielenliikkeitä jonkin verran tunteva kollegani pohti myöhemmin, kuinka paljon P loppujen lopuksi oli pelännyt miten minun käy ja kalsea reaktio olisi ollut defenssi tästä, mutta mene ja tiedä. Kevät oli sellainen fiasko, etten enää yksinkertaisesti jaksa ajatella P:n puolesta. Sitä suuremmalla syyllä kaikki jumalalliset ja jumalattomat ylistykset lomajaksojen suunnittelijalle, sillä minä kirmaan vehreän aurinkoisille lomaniityille juuri kun P:n vapaus päättyy. Syksy ja yhteiset työkuviot tulevat eteen aivan liian nopeasti, mutta eivät onneksi ihan vielä.

kun melkein kuolin - mutta kisoihin mennään silti

Postaustauko venähti jälleen, mutta nyt hieman painavammasta syystä. Otsikko tiivistikin jo olennaisimman; melkein kuolin. Toki, sairaalasänkykään ei suoranaisesti ole este kirjoittamiselle, mutta tässä tapauksessa kirjoittamista tai juuri mitään muutakaan ei hetkeen jaksanut miettiä.

Blogin tietynlaiselle ympäripyöreydelle uskollisena en lähde avaamaan sairauskertomustani sen tarkemmin, mutta kerrottakoon, että reilu kuukausi sitten jouduin hätäleikkaukseen. Torppaan heti alkuun ajatuksen, joka noussee useamman lukijan mieleen; ei, steroidien käytöllä ei ollut tässä osaa tahi arpaa. Joka tapauksessa, vointini oli sen verran kriittinen leikkauksen jälkeenkin, että vietin sairaalassa melko hyvän tovin. Olin leikkauksen jälkeen niin kipeä, etten oikeastaan pystynyt miettimään tilanteeni kokonaiskuvaa hetkeen, mutta toipumisen edetessä sain kuulla kuinka lähellä hengenlähtöni oli ollut. Olen jo kotiutunut ja kiinnittynyt takaisin kuta kuinkin tavalliseen arkeen, enkä ole miettinyt kaikkea tapahtunutta sen kummemmin - vielä. Kaikki tapahtui niin äkkiä, että jollain tasolla olen sulkenut koko ajanjakson jonnekin mieleni kellarikerroksiin toistaiseksi. Olen toki keskustellut leikkauksesta ja toipumisesta läheisteni kanssa, kuitenkin ilman tietynlaista tunnekosketusta. Ymmärrän mielen suojamekanismit ja tiedostan varsin hyvin, että jossain vaiheessa paska nousee pintaan, kuten sanonta kuuluu.

Jollain tapaa on myös ironista, kuinka edellisessä kirjoituksessa pohdin koko olemassaoloni merkitystä. Vaikka en kokenutkaan suurta valaistumista vältettyäni kuolinkellot ainakin tältä erää, sisäinen kakofonia hiljeni. Todennäköisesti vain hetkeksi, mutta ehkäpä asiat asettuivat mittasuhteisiinsa; niin kuvottavan kliseinen ilmaisu kuin tuo onkin.

Kuoleman kevyt hipaisu vie väistämättä valokeilan varsinaiselta uutiselta, jonka halusin kuuluttaa jo huhtikuussa: kisalavat kutsuvat taas ensi vuonna. Kisakausi oli tarkoitus korkata huhti-toukokuun taitteessa, mutta ymmärrettävästi kovia treenejä ei ole tiedossa ennen elokuuta. Toipuminen on siinä pisteessä, että pääsen haistelemaan salihikeä jo ennen juhannusta, mutta pelkästään kaiken menetetyn massan keräämisessä menee pieni tovi. Puhumattakaan varsinaisen kisakoon saavuttamisesta ennen dieettiä. 

Koska P:n ja meikäläisen välisestä epäonnisen tragikoomisesta rakkaussaagasta on tullut oudon kierolla tapaa osa blogia, kerrottakoon kuulumiset myös sen suhteen. Tosiasiallisesti kerrottavaa ei juuri ole. P vetäytyi tuttuun radiohiljaisuuteensa juuri ennen hätäleikkaustani ja sai kuulla mitä minulle oli tapahtunut oltuani sairaalassa jo pari viikkoa. P suhtautui tapahtuneeseen hyvin pragmaattisesti, tiedustellen leikkauksen syitä ja vointiani. Kotiuduttuani P oli päivittäin yhteydessä varmistellen tarvitsenko mitään, mutta siinä kaikki. En kiellä, ettenkö olisi ollut hivenen pettynyt; häneen vai sittenkin itseeni tajuttuani, kuinka olin langennut vanhaan ansaan ja odottanut P:ltä jotakin.

Joka tapauksessa - hengissä ollaan ja kisoihin menossa. Se lienee tärkeintä.

alakuloa

Kirjoitan, pyyhin, kirjoitan, pyyhin.

Miksi tämä on taas niin vaikeaa?

Haluan sanoja ulos itsestäni ja samaan aikaan en tahtoisi tarkastella mieleni sisältöjä ollenkaan. Viime viikkoina olo on ollut poikkeuksellisen tyhjä ja ääriviivaton; tuntuu, että ajatukseni liikkuvat kummallisella pintatasolla, heijastelematta lainkaan todellista sisäistä maailmaani. Menen, touhuan, hymyilen, hauskuutan ja seurustelen kuin paraskin ekstrovertti konsanaan - kunnes ilman ainoatakaan ennakkovaroitusta kyyneleet valuvat poskilleni holtittomana putouksena. Julkisesti tällaisia nyrjähdyksiä ei sentään ole tapahtunut, vaan piilossa muiden katseilta ja varsinkin kysymyksiltä.

Viime viikot ovat pitäneet sisällään toisiinsa liittymättömiä, todella ikäviä vastoinkäymisiä ja ne ovat herättäneet ajatuksia, jotka tavanomaisesti pysyttelevät horroksessa. Kuten: onko minulla merkitystä? Onko millään mitään merkitystä? Mihin oikein olen matkalla? Kaikki pohtinevat eksistentiaalisia kysymyksiä aika ajoin, enkä ole tässä poikkeus. Ne vain olisi ravisteltava kohtuullisessa ajassa harteiltaan tai muutoin tipahtaa kaninkoloon, josta ei välttämättä enää kaivauduta takaisin maan pinnalle. Ainakaan mielenterveytensä säilyttäneenä. Tosiasiahan kuitenkin on, ettei ihmisellä ole tässä maailmassa todellista paikkaa tai merkitystä; tämän kestääkseen jonkinlainen mielekäs illuusio tuosta merkityksestä on jokaisen itselleen luotava. Omasta illuusiostani en ole yhtään varma.

***

Lyhyt, hieman myöhässä pidetty talviloma päättyy tänään ja huomisesta eteenpäin olisi kairattava ihan uskomattoman stressaava seitsenviikkoinen. Vaikka tuon rypistyksen jälkeen en vielä pääsekään kesälomalle, muutama työprojekti tulee päätökseensä ja työkuorma kevenee hieman.

 
Loma tarkoitti myös lepoviikkoa ja se(kin) tuli tarpeeseen. Siinä missä töissä on loppukevään aikana puristettava viimeisetkin psyykkiset mehut itsestään, sama tavoite on myös treenailun suhteen. Alkuvuoden aikana kokoa on tullut kauttaaltaan lisää ja yhdessä valmentajan kanssa todettiin, ettei toimivaa kannata muuttaa. "Toimiva" tässä tapauksessa on tarkoittanut pitkiä treenejä; ennen kaikkea paljon liikkeitä kaikille lihasryhmille, joskin vain muutamia työsarjoja. Sen kummempaa dieettiä ei tarvinne tänä keväänä ottaa, koska olen pysynyt kauttaaltaan ihan hyvässä kunnossa; usein syvällä piilottelevat vatsalihaksetkin näkyy hentoisesti. Kun vain mieliala kohoaisi pian taas entiselle tasolleen, jotta varsin lyhyessä ajassa tapahtuneesta kehityspiikistä osaisi iloita.

b*tch i'm back!

Vaikka blogi on pölyttynyt digitaalisessa hyllyssä (aivan liian) kauan, en ole tätä missään vaiheessa unohtanut. Kirjoittamisen paine on tykyttänyt takaraivossa enemmän tai vähemmän jatkuvasti ja lähes säälittävän lyhyiksi jääneitä luonnoksenrepaleita on kertynyt lukuisia - yhdenkään läpäisemättä henkilökohtaista seulaani.

Kerta toisensa jälkeen olen jumiutunut täydellisen merkityksettömään ajatukseen: ketä jaksaa kiinnostaa? Blogi ei alun perinkään syntynyt muiden viihdyttämisen ympärille, vaan palvelemaan puhtaasti omia, itsekkäitä tarkoitusperiäni. Tarjoamaan anonyymin purkautumiskanavan asioille, joita en monistakaan syistä voi koskaan jakaa kenellekään todelliseen elämääni kuuluvien ihmisten kanssa.

Siksi olen täällä taas.

Purkautumassa.

Ja piittaamatta tippaakaan siitä, lukeeko tätä kaksi vai kaksisataa ihmistä. (Oikeasti piittaan tosi paljonkin ja jokainen lukija elähdyttää puolikuollutta sieluani, mutta sen myöntäminen olisi silkkaa luonteen heikkoutta.)

***

Sitten viime postauksen olen hyvin hitaasti - mutta melko varmasti - ottanut toisenlaista otetta treenaamisesta ja itseni myrkyttämisestä. Pestasin taustatuekseni valmentajan, joka tietää minut jo vuosien ajalta ja vaikka yhteistyösuhde ei ole muutamaa kuukautta pidempi, uudenlainen treeni-intensiteetti on ollut juuri sitä mitä tämä rutinoitunut ruho on kaivannut. Lisäksi aloitin jo viime vuoden puolella hieman erilaista kuurittelua ja näillä näppäimillä kokeilen ensimmäistä kertaa koskaan laittaa kaasua uudella tavalla pohjaan. En pitkäksi aikaa, koska nuoruusvuosien illuusio kuolemattomuudesta on karissut jo aikapäiviä sitten, mutta sopivan mittaiseksi ajanjaksoksi kuitenkin. En ole vieläkään päättänyt, kisaanko lähitulevaisuudessa, mutta kisat ovat muutenkin joka kerta olleet minulle toissijainen juttu. Olen motivoitunut aina vain oman runkoni epätäydellisyydestä, en jonkun toisen paremmista perslihoista tai hauiksen huipusta.

Rakkauselämä sitten taas...

Taikuri ei enää ylläty itsekään todetessaan rakkauselämän olevan edelleen kissa-hiiri-leikkiä samaisen kaksilahkeisen kanssa kuin aiemminkin. P on ja pysyy; sopivan välimatkan päässä kylläkin, mutta pysyy joka tapauksessa. Pariskuntaa meistä ei saa edes aseella uhaten, sen tosiasian olen jo hyväksynyt, mutta tunteita ei kumpikaan pysty kieltämään. Jos joskus on puhuttu virtahevosta olohuoneessa, tässä kontekstissa sopivampi vertauskuva olisi ennemminkin norsu nukketalossa.

En ymmärrä, miksi musta piti tulla masokisti näin monella elämän osa-alueella.

***

Joka tapauksessa - tulin jälleen takaisin ja blogi on herätetty henkiin, vaikka todellisuudessahan en koskaan pois lähtenytkään!

kisasuunnitelmia ja ihmissuhdehaavoja

Päivitystahti venähti taas aivan luokattoman pitkäksi.

Kesä meni epämääräisen harmaassa sumussa, eikä vähiten läheisen kuoleman vuoksi. En vilkaissutkaan salille yli kuukauteen - mikä tosin oli ihan suunniteltua - mutta silloiset elämäntapahtumat huomioon ottaen sali olisi voinut tehdä ihan hyvääkin. Palasin vasta elokuun alussa haistelemaan tuttua hien ja raudan tuoksua; täytyy todeta, että tuota varsin karvasta hajukimaraa oli ikävä. Treenitauon päättyessä päättyi myös mun hormonitauko, mikä tarkoittaa että piikkiä on jälleen isketty reiteen pari kertaa viikossa. Vaikka treenaamisessani on aina ollut punainen lanka, tästä syksystä eteenpäin kyseinen lanka on muutaman vuoden tauon jälkeen entistäkin punaisempi ja kireämpi - varovaisena, ääneen lausumattomana tavoitteena on vuoden 2025 kisat. Vaikka näennäisesti emmin, tiedän olevani päätöksestä varma. Kisapäätöksen synnyttämää sisäistä tyyneyttä on vaikeakin selittää, mutta siihen liittyy tietty vakavoituminen ja tekemisen varmuus. Kemiallista sekasotkua unohtamatta.

Kysynkin teiltä lukijoilta, mitä haluaisitte tietää kisavalmistautumisesta?

Ihmissuhdeasioissakin on vierailtava. P:n parisuhde(viritelmä) kaatui käsittääkseni jo joitain kuukausia sitten ja ketään tuskin yllättää, että olemme pitäneet varovaisesti yhteyttä. Emme ole tavanneet vapaa-ajalla, mutta ei kulu juuri päivääkään etteikö viestejä vaihdeltaisi.
Joitain päiviä sitten P lopulta tunnusti mulle, kuinka hän on kaiken tämän ajan halunnut kanssani enemmän, mutta ei myöskään "halua sotkea asioita", viitaten sillä lähinnä työpaikkaamme ja aikaisempiin repiviin kamppailuihimme. Mun on vaikea niellä tuollaista selitystä, koska sitä se nimenomaan on - selitys. En tiedä, olisiko mun tarvinnut kuulla tuota kaikkea. P on edelleen mulle kipeä asia ja joka ikinen kerta häneen törmätessäni vatsassa lehahtaa vähintäänkin kymmenen perhosyhdyskuntaa. Rationaalisella tasolla tavoitan, ettei meistä voisi koskaan tulla mitään toimivaa - mutta. Välillämme on kipeän raastavan intohimoisen vetoava traumayhteys, jota on liki mahdotonta järjen tasolla sulkea.

vanhuus ei tule yksin, treenaajallekaan

Kiitos edelliseen postaukseen kommentoineelle S:lle aihetoiveesta, treenaamisesta ja ikääntymisestä. Teema on tullut viime vuosina valitettavan tutuksi itsellenikin ja tiettyjä realiteetteja on täytynyt niellä melko lailla pureksimatta. Ajattelinkin lähestyväni aihetta erittäin käytännönläheisestä kokemusnäkökulmasta tutkimusviittausten sijaan; luulen, että jokaisella on enemmän tai vähemmän kohtuullinen yleiskäsitys siitä, millaisia rajoitteita lisääntyvät ikävuodet harjoittelulle asettavat - ja toisaalta millaisia terveyshyötyjä varsinkin voimaharjoittelulla erityisesti ikääntyvien kohdalla on.

Koska rakastan rautalankamalleja ja muitakin yksinkertaistuksia, tiivistin täysin omiin mielipiteisiini (no, osin tietoonkin) nojaten olennaisimmat seikat.

1. Ensin palautuminen, sitten treeni
Viisikymppinen voi treenata samalla treeniohjelmalla ja vähintäänkin yhtä kovalla intensiteetillä kuin parikymppinen salipirkko tai -petteri, mutta kaikilta osin ei samalla viivalla olla. Vanhetessa kaikki hidastuu; niin myös kehittyminen ja varsinkin palautuminen. Saliharjoittelun elämänsä ensimmäistä kertaa (tai pitkän tauon jälkeen) aloittava keski-ikäistynyt ihminen ei nauti enää kuolemattomuuden illuusiosta; elämää nähneet nivelet ja mahdollisesti hyvin käyttämättömät lihakset eivät mukaudu harjoitteluun nuoruusikäisen tavoin. Sama koskee myös koko ikänsä urheillutta - treenien mikrovauriot eivät korjaudu läheskään yhtä nopeasti.

Huomion tulisi olla aivan erityisen painotetusti palautumisessa ja levossa; lepoa tulisi olla suhteellisesti enemmän treenimääriin nähden. Palautuminen täytyy vanhempana (mielellään kyllä jo huomattavasti aiemminkin) ymmärtää monipuolisena kokonaisuutena; se ei tarkoita vain riittävää unta ja makaamista saliharjoittelun välipäivinä, vaan esimerkiksi aktiivisempaa palauttelua kevyen aerobisen liikunnan muodossa, lihashuoltoa, rentoutusharjoituksia ja ylipäänsä urheiluun liittymättömien mielekkäiden asioiden tekemistä. 

Kuten kaikessa, myös palautumisessa ja siihen liittyvissä lukuisissa tekijöissä kaikki ovat yksilöitä. Osa on pärjännyt geenilotossa äärettömän hyvin; kehon rakenteissa (fyysisissä tai psyykkisissä) ei ole synnynnäisiä tai myöhemminkään syntyneitä vaurioita jotka tulisi ottaa treenikokonaisuuksia (ja siten palautumista) suunnitellessa huomioon, ja palautumiskapasiteetti on erittäin hyvä vanhuusikään saakka. Osalle puolestaan on jaettu jo alun alkaenkin kehnommat kortit ja urheiluun liittyvät suunnitelmat joutuu tekemään erilaisten rajoitusten ehdoilla.  

2. Liikkuvuuden näkökulma
Jos palautuminen on hieman vanhemman treenaajan prioriteettilistalla ehdoton ykkönen, on hyvänä kakkosena liikkuvuus. Tässä yhteydessä en tarkoita liikkuvuudella spagaatteihin ja muihin ääriasentoihin venymistä (ellei sellaista välttämättä halua) vaan enisijaisesti mahdollisimman täysien liikelaajuuksien saavuttamista ja ylläpitämistä, jotta treenaaminen voisi olla mahdollista vielä pitkälle eläkeiässäkin.
Liikkuvuuden lisääminen ei tarvitse olla oma harjoituskokonaisuutensa, vaan olen aina nähnyt mielekkäimpänä sisällyttää sen osaksi treenityyliä seuraavasti:
- Huolellinen, dynaamisia venytyksiä hyödyntävä lämmittely ennen harjoitusta - lämmittelyn merkitystä muutenkaan ei voi korostaa liikaa, varsinkin iän myötä kroppa yksinkertaisesti tarvitsee enemmän aikaa käynnistyäkseen. Lämmittely on myös ehdottomasti helpoin tapa ehkäistä vammoja.
- Mahdollisimman täydet liikeradat oikea tekniikka huomioiden, poislukien suunnitelmalliset ja hallitut sarjojen loppupuolten "fuskaukset".
- Treenaaminen ensisijaisesti vapailla painoilla; toki laitteillakin on paikkansa varsinkin viimeistelevinä harjoituksina. Vapaat painot mahdollistavat liikkeen mukauttamisen itselle sopivaksi vs. laitteiden pakotettu liikerata. Vapaiden painojen hyödyt ovat muutoinkin ylivoimaiset laiteliikkeisiin nähden, oli kyse sitten minkä ikäisestä ja tasoisesta treenaajasta tahansa.

3. Ruoan ja unen kanssa ei vaan voi fuskata
Kolmantena ja ehkäpä itsestäänselvimpänä esille on yksinkertaisesti pakko nostaa ruoan ja unen laadun entistäkin kriittisempi merkitys vanhetessa. Keho ei vain ole vuosikymmenten eletyn elämän myötä yhtä anteeksiantavainen. Itsekuri-tulokulman sijaan ajattelisin laadukkaan ravinnon ja riittävän unen korostamisen olevan juuri ne palaset, joilla hitaammin palautuvaa ja korjautuvaa kehoa voi eniten tukea.

***

Olisin toki voinut luetella lukemattomia muitakin tärkeitä asioita alkaen aina treenaamisen progressiosta, monipuolisuudesta, jaksottamisesta ja niin edelleen, mutta ne linkittyvät ennemmän muihin tekijöihin kuten treenaajan tasoon ja tavoitteisiin.

Ikävuodet eivät automaattisesti tarkoita treenaamisen kannalta yhtään mitään. Kukaan ei voi välttyä tietynasteiselta rapistumiselta, mutta kukaan ei myöskään lahoa aivan kauttaaltaan yhdessä yössä. Olennaisinta on olla jatkuvasti realistinen omasta tasostaan, rajoitteista (mahdollisesti alati lisääntyvistä sellaisista), tehdä kiertoreittejä noiden rajoitteiden ympäriltä sekä ennen kaikkea olla kärsivällinen tiettyjen asioiden hidastuessa. Hitaammat muutokset ovat kuitenkin kaukana pysähtyneisyydestä.

lomalaidun häämöttää

Kesäloma lähestyy, kuten myös tauko hormoneista. Samalla kevennän treenaamista, koska loma on lomaa, painoistakin. Koko lomaa en toki vietä pötkötellen, vaan palaan salille parin täyslepoviikon jälkeen heiluttelemaan raajoja edes näön vuoksi. Keventely ja hormonittomuus jatkuu elo-syyskuun taitteeseen asti, ja loppuvuosi menee jälleen kerran - jos kroppa vain jaksaa ja kestää - puurtaessa. Syksyn ja talven teemana tulee ehdottomasti olemaan kädet; vaikka meikäläisen fysiikka on melko tasapainoinen, nämä pulkannarut on aina laahanneet jäljessä. Todennäköisesti otan kokeiluun muutamia juttuja, mutta perusperiaatteet ei muutu mihinkään; johdonmukainen, progressiivinen treeni on loppujen lopuksi ainoa tapa kehittyä.

Viimeisen puolen vuoden aikana tuli taas himppusen verran kehitystä. Näillä kilometreillä mitään tolkuttomia kehitysspurtteja ei juuri enää tule, mutta sentään rikoin muutaman tavoittelemani painoennätyksen (en vaa'alla vaan levytangossa, ha-ha) ja pääsin ehdottomasti parhaimpaan offikuntoon. Olen aina kerryttänyt kaiken vähänkin ylimääräisen keskivartalolle ja sen häätäminen on ollut vähintäänkin tuskallista; siispä se, että sain vatsalihakset näkyviin varsinaisesti dieettaamatta (se yritys loppui hyvin lyhyeen ihan vain oman motivaatiopulan vuoksi) on mulle todellinen saavutus. Pinnallista, tiedän. Mutta sitähän tämä laji loppujen lopuksi on, narsismin näyteikkuna.

Joka ikisen kuurin ja treenijakson jälkeen käyn aika ankaraakin sisäistä keskustelua siitä, kuinka paljon parempi voisin olla. Jos tekisin asiat x, y ja z kovemmin tai säntillisemmin, todennäköisesti minulla olisi isommat lihakset siellä, täällä ja tuolla. Parantumattomana hedonistina tasapainoilen ja kipuilen aina myös asioiden mielekkyyden kanssa. Minussa on ollut ja tulee aina olemaan äärimmäisen vaativa puoli, jonka voisin tarvittaessa asettaa kuskin paikalle. Joskus olen niin tehnytkin ja vaikka pystyinkin vaativuuteni avulla venyttämään rajojani poikkeuksellisen paljon, samalla elämästäni tuli kokonaisuutena todella yksinäistä, kapeutunutta ja yksinkertaisesti synkkää. Tähänkin tiivistynee ikiaikainen, kliseinen totuus: ihminen ei ole koskaan tyytyväinen.

Kiitos valtavan paljon myös aiempiin postauksiin kommentoineille! Pyytäkää vain jatkossakin rohkeasti erilaisia aiheita ja näkökulmia, ne auttavat aina tällaista kroonista tyhjän paperin syndroomasta kärsivää.