Postaustauko venähti jälleen, mutta nyt hieman painavammasta syystä. Otsikko tiivistikin jo olennaisimman; melkein kuolin. Toki, sairaalasänkykään ei suoranaisesti ole este kirjoittamiselle, mutta tässä tapauksessa kirjoittamista tai juuri mitään muutakaan ei hetkeen jaksanut miettiä.
Blogin tietynlaiselle ympäripyöreydelle uskollisena en lähde avaamaan sairauskertomustani sen tarkemmin, mutta kerrottakoon, että reilu kuukausi sitten jouduin hätäleikkaukseen. Torppaan heti alkuun ajatuksen, joka noussee useamman lukijan mieleen; ei, steroidien käytöllä ei ollut tässä osaa tahi arpaa. Joka tapauksessa, vointini oli sen verran kriittinen leikkauksen jälkeenkin, että vietin sairaalassa melko hyvän tovin. Olin leikkauksen jälkeen niin kipeä, etten oikeastaan pystynyt miettimään tilanteeni kokonaiskuvaa hetkeen, mutta toipumisen edetessä sain kuulla kuinka lähellä hengenlähtöni oli ollut. Olen jo kotiutunut ja kiinnittynyt takaisin kuta kuinkin tavalliseen arkeen, enkä ole miettinyt kaikkea tapahtunutta sen kummemmin - vielä. Kaikki tapahtui niin äkkiä, että jollain tasolla olen sulkenut koko ajanjakson jonnekin mieleni kellarikerroksiin toistaiseksi. Olen toki keskustellut leikkauksesta ja toipumisesta läheisteni kanssa, kuitenkin ilman tietynlaista tunnekosketusta. Ymmärrän mielen suojamekanismit ja tiedostan varsin hyvin, että jossain vaiheessa paska nousee pintaan, kuten sanonta kuuluu.
Jollain tapaa on myös ironista, kuinka edellisessä kirjoituksessa pohdin koko olemassaoloni merkitystä. Vaikka en kokenutkaan suurta valaistumista vältettyäni kuolinkellot ainakin tältä erää, sisäinen kakofonia hiljeni. Todennäköisesti vain hetkeksi, mutta ehkäpä asiat asettuivat mittasuhteisiinsa; niin kuvottavan kliseinen ilmaisu kuin tuo onkin.
Kuoleman kevyt hipaisu vie väistämättä valokeilan varsinaiselta uutiselta, jonka halusin kuuluttaa jo huhtikuussa: kisalavat kutsuvat taas ensi vuonna. Kisakausi oli tarkoitus korkata huhti-toukokuun taitteessa, mutta ymmärrettävästi kovia treenejä ei ole tiedossa ennen elokuuta. Toipuminen on siinä pisteessä, että pääsen haistelemaan salihikeä jo ennen juhannusta, mutta pelkästään kaiken menetetyn massan keräämisessä menee pieni tovi. Puhumattakaan varsinaisen kisakoon saavuttamisesta ennen dieettiä.
Koska P:n ja meikäläisen välisestä epäonnisen tragikoomisesta rakkaussaagasta on tullut oudon kierolla tapaa osa blogia, kerrottakoon kuulumiset myös sen suhteen. Tosiasiallisesti kerrottavaa ei juuri ole. P vetäytyi tuttuun radiohiljaisuuteensa juuri ennen hätäleikkaustani ja sai kuulla mitä minulle oli tapahtunut oltuani sairaalassa jo pari viikkoa. P suhtautui tapahtuneeseen hyvin pragmaattisesti, tiedustellen leikkauksen syitä ja vointiani. Kotiuduttuani P oli päivittäin yhteydessä varmistellen tarvitsenko mitään, mutta siinä kaikki. En kiellä, ettenkö olisi ollut hivenen pettynyt; häneen vai sittenkin itseeni tajuttuani, kuinka olin langennut vanhaan ansaan ja odottanut P:ltä jotakin.
Joka tapauksessa - hengissä ollaan ja kisoihin menossa. Se lienee tärkeintä.
Kuoleman kevyt hipaisu vie väistämättä valokeilan varsinaiselta uutiselta, jonka halusin kuuluttaa jo huhtikuussa: kisalavat kutsuvat taas ensi vuonna. Kisakausi oli tarkoitus korkata huhti-toukokuun taitteessa, mutta ymmärrettävästi kovia treenejä ei ole tiedossa ennen elokuuta. Toipuminen on siinä pisteessä, että pääsen haistelemaan salihikeä jo ennen juhannusta, mutta pelkästään kaiken menetetyn massan keräämisessä menee pieni tovi. Puhumattakaan varsinaisen kisakoon saavuttamisesta ennen dieettiä.
Koska P:n ja meikäläisen välisestä epäonnisen tragikoomisesta rakkaussaagasta on tullut oudon kierolla tapaa osa blogia, kerrottakoon kuulumiset myös sen suhteen. Tosiasiallisesti kerrottavaa ei juuri ole. P vetäytyi tuttuun radiohiljaisuuteensa juuri ennen hätäleikkaustani ja sai kuulla mitä minulle oli tapahtunut oltuani sairaalassa jo pari viikkoa. P suhtautui tapahtuneeseen hyvin pragmaattisesti, tiedustellen leikkauksen syitä ja vointiani. Kotiuduttuani P oli päivittäin yhteydessä varmistellen tarvitsenko mitään, mutta siinä kaikki. En kiellä, ettenkö olisi ollut hivenen pettynyt; häneen vai sittenkin itseeni tajuttuani, kuinka olin langennut vanhaan ansaan ja odottanut P:ltä jotakin.
Joka tapauksessa - hengissä ollaan ja kisoihin menossa. Se lienee tärkeintä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti