salillepaluuahdistus

Huomenna pitäisi palata salille - ja palaankin. Mutta jos joku on joskus väittänyt, ettei kilpaurheilijoilla ole vaikeuksia palata treeneihin tauon tai lepojakson jälkeen, minä ainakin teen tuohon sääntöön ruman poikkeuksen. Edellisessä postauksessa mainitsemani hätäleikkaus veti siinä määrin huonoon kuntoon, etten pystynyt syömään muutamaan viikkoon (en laske ravintoliuosta syömiseksi jos kohta ravinnoksi lainkaan..) ja kuihduin melko hurjasti. Jotakin olen saanut takaisinkin, mutta edelleen samaistun lähinnä puutarhaletkujen ja pavunvarsien kanssa. Poissaolooni on tuskin kiinnitetty salilla sen suurempaa huomiota, mutta egosentrisenä olentona ihmisyksilöhän on mielestään aina universumin keskipiste - sekä omansa että toisten - ja mielikuvissani tunnen joka ikisen kanssatreenaajan arvostelevat katseet, kun tämä mikrofonitelinettä muistuttava kroppa työntyy salin ovista sisälle. Kukaan tuskin rekisteröi tuloani tai lähtöäni, ja vielä vähemmän muuttunutta kokoani - varsinkin, kun pukeudun treeneissä lähes poikkeuksetta löysään huppariin. Ahdistuksen polttoaineeksi kuitenkin riittää ihan vain se, että itse tiedostan kutistumiseni ja mielikuvitus hoitaa loput. Olen yrittänyt olla miettimättä asiaa liikaa ja epäonnistunut siinä täydellisesti, mutta ehkä osasin tällaisia mielenliikkeitä odottaakin; leikkauksesta selvittyäni ymmärsin nopeasti, että tulen palaamaan hetkellisesti lähtöruutuun ja tietynlainen uudelleenrakennusvaihe vain on kärvisteltävä läpi.

Treenisuunnitelmat ja -tavoitteet on ensimmäisen kuukauden-parin ajaksi aika maltillisia. Aloittelen treenit perusliikkeistä koostuvalla kaksijakoisella ohjelmalla, edeten parin viikon päästä nelijakoiseen. Pyrkimys on lähinnä totuttaa kroppaa taas säännölliseen, progressiivisesti kovenevaan rasitukseen; sarjat pysyy hyvän tovin hieman pidempinä ja oletuksena ei ole loppuun asti tekeminen (vielä). Jos kroppa ei ilmoittele itsestään negatiiviseen sävyyn, elokuun loppupuolella sitä voi hyvinkin olla jo kohtalaisissa treenipainoissa kiinni. Hankalinta on painaa jarrua ja toisaalta sietää tämänhetkinen voimattomuus, muuttuneesta peilikuvasta puhumattakaan. Lukuun ottamatta edellä kuvattua salillepaluuahdistusta en kuitenkaan ole kokenut mitään yletöntä kriisiä tästä kaikesta; olen jo kauan sitten nöyrtynyt sen tosiasian edessä, ettei mikään ole pysyvää ja keho jos mikä on hyvin hauras(tuva). Sen verran iso osa omaa identiteettiä painojen kanssa pelleily kuitenkin on, etten missään vaiheessa toipumistani edes harkinnut heittäväni hanskoja tiskiin - joskus sekin on edessä, mutta vielä on otettava se ilo tästä ruumiin temppelistä irti mikä otettavissa on. Toivottavasti se tarkoittaa myös kisoja ja niihin orientoituneena salille palaankin. Olen silti valmis tekemään täyden lukkojarrutuksen, jos keho ei kisavalmistautumista kestä.

Muuta mulle ei juuri kuulukaan, perinteistä "puserretaan paniikissa kaikki työt kasaan ennen lomaa"-festivaalia. P on myös pysynyt radiohiljaisuudessa tai ehkä ennemmin kadonnut kokonaan. Kohtasimme ohimennen töissä heti sairauslomalta palattuani, mutta P:n suhteen ei voinut puhua jälleennäkemisen riemusta. Ennemminkin lämpötila tippui saman tien lähelle nollaa ja sen alapuolellekin. P:n mielenliikkeitä jonkin verran tunteva kollegani pohti myöhemmin, kuinka paljon P loppujen lopuksi oli pelännyt miten minun käy ja kalsea reaktio olisi ollut defenssi tästä, mutta mene ja tiedä. Kevät oli sellainen fiasko, etten enää yksinkertaisesti jaksa ajatella P:n puolesta. Sitä suuremmalla syyllä kaikki jumalalliset ja jumalattomat ylistykset lomajaksojen suunnittelijalle, sillä minä kirmaan vehreän aurinkoisille lomaniityille juuri kun P:n vapaus päättyy. Syksy ja yhteiset työkuviot tulevat eteen aivan liian nopeasti, mutta eivät onneksi ihan vielä.

kun melkein kuolin - mutta kisoihin mennään silti

Postaustauko venähti jälleen, mutta nyt hieman painavammasta syystä. Otsikko tiivistikin jo olennaisimman; melkein kuolin. Toki, sairaalasänkykään ei suoranaisesti ole este kirjoittamiselle, mutta tässä tapauksessa kirjoittamista tai juuri mitään muutakaan ei hetkeen jaksanut miettiä.

Blogin tietynlaiselle ympäripyöreydelle uskollisena en lähde avaamaan sairauskertomustani sen tarkemmin, mutta kerrottakoon, että reilu kuukausi sitten jouduin hätäleikkaukseen. Torppaan heti alkuun ajatuksen, joka noussee useamman lukijan mieleen; ei, steroidien käytöllä ei ollut tässä osaa tahi arpaa. Joka tapauksessa, vointini oli sen verran kriittinen leikkauksen jälkeenkin, että vietin sairaalassa melko hyvän tovin. Olin leikkauksen jälkeen niin kipeä, etten oikeastaan pystynyt miettimään tilanteeni kokonaiskuvaa hetkeen, mutta toipumisen edetessä sain kuulla kuinka lähellä hengenlähtöni oli ollut. Olen jo kotiutunut ja kiinnittynyt takaisin kuta kuinkin tavalliseen arkeen, enkä ole miettinyt kaikkea tapahtunutta sen kummemmin - vielä. Kaikki tapahtui niin äkkiä, että jollain tasolla olen sulkenut koko ajanjakson jonnekin mieleni kellarikerroksiin toistaiseksi. Olen toki keskustellut leikkauksesta ja toipumisesta läheisteni kanssa, kuitenkin ilman tietynlaista tunnekosketusta. Ymmärrän mielen suojamekanismit ja tiedostan varsin hyvin, että jossain vaiheessa paska nousee pintaan, kuten sanonta kuuluu.

Jollain tapaa on myös ironista, kuinka edellisessä kirjoituksessa pohdin koko olemassaoloni merkitystä. Vaikka en kokenutkaan suurta valaistumista vältettyäni kuolinkellot ainakin tältä erää, sisäinen kakofonia hiljeni. Todennäköisesti vain hetkeksi, mutta ehkäpä asiat asettuivat mittasuhteisiinsa; niin kuvottavan kliseinen ilmaisu kuin tuo onkin.

Kuoleman kevyt hipaisu vie väistämättä valokeilan varsinaiselta uutiselta, jonka halusin kuuluttaa jo huhtikuussa: kisalavat kutsuvat taas ensi vuonna. Kisakausi oli tarkoitus korkata huhti-toukokuun taitteessa, mutta ymmärrettävästi kovia treenejä ei ole tiedossa ennen elokuuta. Toipuminen on siinä pisteessä, että pääsen haistelemaan salihikeä jo ennen juhannusta, mutta pelkästään kaiken menetetyn massan keräämisessä menee pieni tovi. Puhumattakaan varsinaisen kisakoon saavuttamisesta ennen dieettiä. 

Koska P:n ja meikäläisen välisestä epäonnisen tragikoomisesta rakkaussaagasta on tullut oudon kierolla tapaa osa blogia, kerrottakoon kuulumiset myös sen suhteen. Tosiasiallisesti kerrottavaa ei juuri ole. P vetäytyi tuttuun radiohiljaisuuteensa juuri ennen hätäleikkaustani ja sai kuulla mitä minulle oli tapahtunut oltuani sairaalassa jo pari viikkoa. P suhtautui tapahtuneeseen hyvin pragmaattisesti, tiedustellen leikkauksen syitä ja vointiani. Kotiuduttuani P oli päivittäin yhteydessä varmistellen tarvitsenko mitään, mutta siinä kaikki. En kiellä, ettenkö olisi ollut hivenen pettynyt; häneen vai sittenkin itseeni tajuttuani, kuinka olin langennut vanhaan ansaan ja odottanut P:ltä jotakin.

Joka tapauksessa - hengissä ollaan ja kisoihin menossa. Se lienee tärkeintä.